Järjetöntä tunteilua

Nyt on avioliittoamme sitten juhlittukin.
Ja olihan meille huikeat häät.
Oli mahtava huomata, että lähes kaikki kutsutut olivat meidän vuoksemme vaivautuneet matkustamaan pidempiäkin matkoja juhlimaan kanssamme.
Kun näin kaikki vieraamme, tulin niin onnelliseksi, että elämässäni on niin paljon rakkaita ihmisiä.
En meinannut liikutukseltani saada sanotuksi yhtään mitään, vaikka olin aiemmin suunnitellut pitäväni puheen tuosta noin vain. Se typistyi kyynelten myötä aika lyhyeksi, mutta toivottavasti sitäkin tunteikkaammaksi.

Häissämme oli myös ihana huomata olevansa kaikkine kummallisuuksineen hyväksytty.
Kaikki tunsivat meidät ja meidän oudot tapamme.
Ja häämmekin oli ihan meidän näköiset.
Vaikkakin pääorganisaattori-äitini ei läheskään aina ole samoilla linjoilla meidän kanssamme.
Oli suorastaan liikuttavaa huomata, että hän oli ajatellut vain meitä järjestäessään juhliamme.
Hän teki meidän päivästämme kyllä ikimuistoisen.

Nyt kun olemme saaneet kuvamateriaalia juhlistamme.
Huomaan kuvista välittyvän juuri sitä mitä toivoinkin häistämme välittyvän.
Kuvat ovat aitoja, iloisia ja täynnä naurua ja tunnetta.

Sitä monesti unohtaa, miten ihania ihmisiä sitä elämäänsä on saanutkaan.
Ja miten itsestäänselvinä ihmissuhteita välillä pitää.
Muutamat lähiaikojen ihmiskadot ovat varsinkin antaneet ajattelemisen aihetta.
Kyllä läheiset ihmiset pysyy pitämättäkin elämässä, mutta ei se haittaa jos heille muistuttaa välillä kuinka tärkeitä he ovatkaan.
Koska he ovat todellakin sen arvoisia.

Olen saanut nyt oman perheen.
Ja huomaan kuinka onnellinen olenkaan siitä.
Voin aivan aidosti sanoa, että elän unelmaani.
Meillä on hauskaa, se onkin mielestäni onnellisuuden kantavin voima.
Osata pitää hauskaa.
Onkin aivan käsittömätöntä, että olemme kaksi pelleä löytäneet toisemme.
Eihän kukaan täysijärkinen pystyisikään elämään kummankaan meidän kanssa.
Ainahan sitä verrataan järkeä ja tunteita.
Meidän elämämme onkin usein ihan järjetöntä tunteilua.

Niinkuin elämässämme monesti ihan suunnittelemattakin, häämmekin menivät aika fiilispohjalta.
Ja siitäkin saimme onneksi vaan kehuja. Huolimattomat, hetken mielijohteessa tehdyt sähellykset olivatkin niitä juuri meidän näköisiä asioita. Häämme olivat hauskat.

Elämämme on monesti aika säätämistä. Kun molemmat perheen aikuiset elävät hetkessä ja eivät pahemmin murehdi tulevaa, niin se voi aika ajoin tehdä elämästä tässä hyvin kaavoihin kangistuneessa yhteiskunnassa hieman hankalaa. Mutta kun luin vasta ystäväni tilapäivityksestä lainauksen jonkun viisaan ihmisen kirjoituksesta, tulin onnelliseksi. Lainaus meni näin: "Ellisin mukaan psyykkisten häiriöiden keskeinen ongelma on elämän ottaminen liian vakavasti. --- Ihmisen täytyy hyväksyä ihmisyyteen kuuluva loputon irrationaalisuus ja suoranainen typeryys. Sen kauhistelu ei auta mitään. Vanhat tyhmyydet täytyy heittää mielestä jo senkin takia, että uusille täytyy tehdä tilaa."Jes, teemme sittenkin jotakin oikein.
Meidän täysin järjetön elämämme juuri pitää meidät siis täysijärkisinä.

Vaimo

Nonniin, nyt se tapahtui.
Minustakin tuli siis rouva, vaimo, aviopuoliso.
Nuo tittelit herättävät heti jotenkin arvostusta.
Täytyyköhän minun alkaa siis käyttäytyä nimeni veroisesti, arvokkaasti?

Olen aina jotenkin ajatellut, etten koskaan mene naimisiin.
Ei minulla varsinaisesti ole koskaan ollut mitään avioliittoa vastaan, mutta en ole pitänyt sitä koskaan minkäänlaisena päämääränä. En ole tavoitellut vaimon titteliä.
En muista edes pikkutyttönä haaveilleeni prinsessahäistä.

Jotenkin olen kuitenkin pitänyt avioliittoa pyhänä asiana.
Voiko siis kärjistetysti sanoa, etten hyväksy avioeroa?
Nykyisin mennään hieman pidemmän harkinnan jälkeen vasta naimisiin, joten senkin vuoksi avioliiton onnistumisprosentti pitäisi olla korkempi. Toisaalta minusta tuntuu, että tänä päivänä myöskin erotaan helpommin. Ennen ero tuotti sen verran enemmän häpeän tunnetta , että ero varmasti yritettiin välttää kaikin mahdollisin tavoin. Nykyisin tuntuu, ettei parisuhteen eteen jakseta tehdä juuri mitään. Luovutetaan pienemmistäkin vastoinkäymisistä.
Ja tämän seurauksena yksinhuoltaja- ja uusioperheet ovat enemmän kuin yleisiä.

Kun muutimme tänne asuinalueellemme, kävin mielenkiintoisen keskustelun naapurin 4-vuotiaan pojan kanssa. Olimme siis hiekkalaatikolta lähdössä kotiin ja poika tiedusteli kiireemme syytä.
Sanoin pojalle, että Veikon iskä tulee kotiin kohta ja meidän täytyy siis lähteä laittamaan ruokaa hänelle.
Poika katsoi kummastuneena meitä ja totesi: HÄH? Miks Veikon iskä asuu teillä?
Alkuhuvittuneisuuden jälkeen tuli aika äkkiä surullinen olo. Onko todella harvinaisempaa se, että lapsen isä ja äiti asuu yhdessä? Tosin uusioperhehän mekin olemme, joten naapurinpojan ihmettelylle on ehkä perusteensa.

Avioliitto tarkoitti aikaisemmin perheen perustumista, jopa vihkijämme mainitsi edelleen tämän seikan.
Kun meillä nyt on lapsia, niin mitä me siis nyt perustamme?
Olen pitänyt tosiaan avioliittoa ehkä jopa turhana ja vanhentuneena instituutiona.
Mutta nyt avioituneena rouvana täytyy sanoa, että avioituminen on tuntunut yllättävän tärkeältä osalta perheelleni.

Vaikka emme olekkaan perinteisesti menneet naimisiin ennen perheen perustamista,
on perheellämme hyvin perinteiset työjaot. Minä hoidan kodin ja lapset ja mies tekee töitä.
Kuulen aika ajoin tästä huvittaviakin kommentteja. Miten minunlaiseni anarkistimartta alistuu tällaiseen roolijakoon? Enkö uskalla käskeä miestäni osallistumaan kotitöihin? Teetkö joka päivä ruoan? Miksi miehesi ei herää öisin syöttämään vauvaa? Voisin jatkaa tätä loputtomiin. Mutta miksi kukaan ei kysy mieheltäni, että miksi tuo sinun akka ei käy töissä?
Meille tämä "työjako" sopii molemmille. Minusta on itsestään selvää, että jos minä olen päivät kotona, niin hoidan silloin myös kodin. Sehän on se minun työni. Ja viihdyn kotona lasten kanssa, joten työni minunkin on hoidettava ihan niinkuin palkkatyöläistenkin. Minun työni on lisäksi ihan yhtä tärkeää, koska se pitää arkemme elettävänä ihan yhtälailla kun se mieheni tuoma raha täyttää jääkaappimme. Tai no sen täyttämiseenkin tarvitaan minun apua. Onneksi omaan sellaisen miehen joka arvostaa todella paljon minun työpanostani perheessämme. Olen siis valmiiksi jo oikein hyväksi todettu pikku vaimo.

Minulle avioliiton tuomaa yhtenäisyyden tunnetta lisää myös yhteinen sukunimi.
Nyt perheemme on jotenkin kokonaisempi, ei ole yhtään ylimääräisiä Hämäläisiä enää.
On oikeasti Perhe Pörhö.
Vaimo? Täytyy sanoa, että se kuullostaa toiseksi parhaalta nimitykseltäni, heti äiti sanan jälkeen.