perjantai 22. marraskuuta 2013

Kestonalkutusta

Kuuntelin tuossa ukkoni marttakokousta tovin.
Tällä kertaa se käytiin puhelimella.
Käytiin läpi tällä kertaa Jennin pahimpia piikkejä Pekkaa kohtaa.

Huumoriahan ne toki olivatkin, niinkuin usein meidän riidatkin.
Vaikka alunperin ne olisikin ihan aiheesta aloitettuja, niin monesti ne menee nauruksi.
Ja viimeistään siinä vaiheessa ne on sitten loppuunkäsitelty, kun niistä naureskellen jätkien kanssa keskustellaan. Odotankin aina tätä juoruilua, niin tiedän silloin sen, että asia ei enää vaivaa toistakaan osapuolta.

Kyllähän ne meidän ristiriidat ja varsinkin niiden ratkaisut kieltämättä naurattaa itseäänkin pitkienkin aikojen jälkeen.

Inhoan asioiden jankuttamista, joten mainitsen yleensä asioista kaksi kertaa. Jos siihen ei silloinkaan regoida MINUN haluamalla tavalla, niin sitten tapahtuu jotakin radikaalimpaa. Kolmatta kertaa en sano samasta asiasta. Jos en itse pysty jotain asiaa tekemään, niin monesti odotettavissa on kirje puolisolleni, mutta joskus ei sekään riitä.

Entisessä asunnossamme oli eteisessä todella iso säilytysongelma.
Hommasin sinne siis seinään kiinitettävän naulakon.
Seinä johon se piti kiinnittää oli betonia, joten normaalit kiinnityskeinot ei riittääneet.
Vaan siihen tarvittiin proppuja, iskuporakonetta ja kaikkea muuta miehekästä.
Kaksi mainintaa naulakon kiinnittämisestä ei sitten tuottanut tulosta.
Joten kirjoitin valkoiseen seinään paksulla sinisellä vahaliidulla pienen viestin:
TÄSSÄ PITÄISI OLLA NAULAKKO.
Kirjainkoko oli sellainen reilu 10 cm.

Kun tämäkään ei auttanut naulakon kiinnitysintoa, niin aloin taiteilla lisää.
Lopulta eteisen seinäämme koristi tekstin lisäksi piirretty naulakko, jossa ajan mittaan roikkui sitten myös hengareita, lapasia ja takkeja. Kuvitteellisesti tietenkin....koska eihän piirretty naulakko edelleenkään ratkaissut eteisemme säilytysongelmaa.
Tämä hieno eteisen seinämme aiheutti kyllä niin paljon hilpeyttä, että kun lopulta siihen oikeaa naulakkoa mallattiin, niin jopa hetken mietin että jätetäänkö se edelleen kiinnittämättä.

Suolapurkkiammekin koristaa hienovarainen viesti ihan vaan taas miestäni varten.

Kyllästyin myös yksi kerta mieheni tapaan jättää hänen kutsumiaan puolipitoisia sukkia pitkin kotiamme.
Mainitsin tästä jälleen sen muutaman kerran ja lopulta ilmoitusluontoisena asiana kerroin jatkossa peseväni vaan likapyykissä olevat sukat, en meinaa metsästää niitä enää pitkin kämppää.
Ensinnäkin miten puolipitoisia sukkia voi yhtäaikaa olla useampia pareja pitkin kämppää?
Ehkä se on kätevää, kun voi lennosta niitä vaihdella sitten esimerkiksi sohvalla maaten.
Aloin siis keräillä näitä sukkia muovipussiin. Kun aloin sitten pussin täytyttyä ihmetellä asiaa.
Kävi ilmi, että Pekka oli käynyt ostamassa lisää sukkia kaupasta, kun sukkakorissa ei enää niitä sukkia ollutkaan totuttuun tapaan. No täytyy sanoa, että parempi ratkaisu se kyllä olikin, kuin se että se olisi kehdannut alkaa ääneen ihmetellä sukkapulaa.

Tällaisia kestonalkutuksia minä siis harrastan paljonkin. Kaiken minkä sanallisesti jätän sanomatta, niin se voi aiheuttaa pysyvämpääkin kuittailua. Joten ihmettelen suuresti, ettei mieheni ole oppinut tottelemaan minua heti. Taitaa hänkin mielenkiinnon vuoksi odotella mitä keksin milloinkin.
Ja onhan nuo toki paljon hauskempia päänaukomiskeinoja. Ja eikä minun tarvitse edes purkaa mieheni kanssa olevia riitoja salaa tyttöjen kesken, kun voin ne suoraan kirjoittaa vaikka seinään. Ei ne silloin jää kenellekkään epäselväksi.

Ja kyllähän sitä itsekkin nauttii näistä piikeistä. Joten ehkä salaa toivonkin, että mieheni ei muuta tapojaan, että saan näitä kestonalkutuksiani tehdä jatkossakin :)

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Ikäkriisin tuomia irtiottoja

Mikä onkaan ihanampaa arkiterapiaa, kun ystävän kanssa vietetty kahvihetki.
Kävimme muutama päivä sitten tällaisessa istunnossa taas oikeasti mielenkiintoisia keskusteluja.
Kyllä, me todellakin puhumme muustakin kuin lapsistamme.
Kyllä, me edelleen ajattelemme muutakin kuin yöheräämisiä ja imetystä.
Meidän keskustelut saattaisi jopa yllättää monet.

Olen silloin tällöin harmitellut, etten löytänyt lasteni isäksi sopivaa ihmistä aikaisemmin.
Että aloitin tämän lapsen teon niin myöhään. On nimittäin oikeesti haastavaa keretä kerryttää sitä toivomaansa suurperhettä, kun biologinen kello jo vihjailee ihan jostain muusta, kun lapsenteosta.
Mutta olen myös huomannut onneksi paljon hyviäkin puolia että tämä ikäisenä vasta sain äidiksi alkaa.
Osaa oikeasti nauttia tästä, en todellakaan kaipaa sitä omaa aikaa juurikaan.
En kaipaa arjen irtiottoja viinilasin äärellä, enkä festareitten telttakännejä.
Olen saanut elää rauhassa senkin vaiheen elämästäni. Ja voin kertoa, että todellakin elin sitä elämää ihan viimeisen päälle. Ja olen siitä todella onnellinen, voin nyt rauhassa nauttia tästäkin elämänvaiheesta, ilman turhia kaipauksia johonkin aivan toisenlaiseen elämäntilanteeseen.

Monet kolmenkympin kieppeillä olevat alkavat tahtomattaankin miettiä elämäänsä.
Mietitään mitä sitä on saatu aikaan ja mitä tekisi vielä mieli saavuttaa.
Liian usein nämä ajatukset liittyvät taas mielestäni hieman epäoleellisiin asioihin.
Saavutuksina pidetään monesti uraa, omaisuutta ja ulospäin hyvältä näyttävää elämää.
Onhan se melko kriisin paikka jos ei olekkaan sitä punaista tupaa ja perunamaata, 1 ja 1/2 lasta ja tietenkin molemmilla täytyy ne vakituiset työpaikat olla ja siltä alalta tietenkin mihin on aikoinaan opiskellut.
Kaikki muuhan on vaan väliaikaista tyytymistä. Eletään sitä "sitten kun" elämää.

Monesti näissä ikäkriiseissä erotaan, kun ajatellaan sen olevan ratkaisu tyytymättömyyteen.
Pitkäänkin yhdessä olleet parit päätyvät eri osoitteeseen, kun hoksataan ettei tämä elämä nyt olekkaan antanut sitä mitä on ajatellut.
Toki ero on jokaisen oma asia ja en lähdekkään kenenkään eroja sen kummemmin analysoimaan.
Mutta väkisinkin tulee mieleeni se, että onkohan se ero aina ollut se oikea ratkaisu elämän tyytymättömyyteen?
Miksi ero nähdään usein helpompana ratkaisuna kun esimerkiksi työpaikan vaihto, alan vaihto tai jopa muutto jonnekkin uudelle paikkakunnalle. Todella monesti kuulee ihmisten haaveilevan ulkomaille muutosta, välivuodesta jossain korvessa. Miksi ihmiset ei tee näitä irtiottoja? Onko oikeasti helpompi erota?
Onko muiden ihmisten mielipiteet jälleen suurena vaikutteena näihin päätöksiin?
Eikä vaan jakseta perustella ratkaisujaan muille ihmisille?

Kovilla panoksilla siis pelataan. Ollaan valmiita tyytymään asioihin muiden mielipiteiden vuoksi.
Tunnen erittäin hyvin erään rakkaan ihmisen, joka sitten viidenkympin villityksessään vasta uskaltaa elää elämäänsä omalla tavallaan. Se on toki hienoa, että edes silloin ihminen pääsee irti kulisseistaan. Mutta on se myös hieman surullista, että sitä on voimia pitänyt kerryttää noin monta vuosikymmentä ennen kuin uskaltaa esimerkiksi sano ei. Onhan se toki vaan helpompaa tyytyä siihen mitä on. Ei tarvitse nähdä vaivaa.
Sittenhän ei kenties ole syytä narista elämästään, täytyisi jopa kohdentaa ne siihen käytetyt energiat ehkä johonkin positiiviseen muutokseen. Onko esimerkiksi aikuisena suoritetut opinnot jotenkin noloja?

Muistan elävästi kotoani saadut ohjeet elämääni.
Opiskele ammattiin, se on nuorena niin paljon helpompaa.
Toki olen tässä asiassa edelleen samaa mieltä, mutta elämäni nyt meni vähän erilailla.
Olin normaalin opiskelijan ikävaiheen työelämässä ja näin kolmenkympin kriisissä ajateltuna myös aika hukassa elämänsuuntani suhteen. En oikeasti vaan tiennyt mitä olisin halunnut opiskella.
Ja uskon kyllä, että jokainen joka lähtee vanhempana opiskelemaan tietää ainakin todennäköisesti paremmin mitä tekee ja mitä haluaa tehdä. Veikkaisin tämän vaikuttavan myös aika olennaisesti opiskelumotivaatioonkin.

Minusta tuntuu ihanalta, kun eräs ystäväni tässä ikäkriisissään haluaa oikeasti muuttaa perheensä elämää.
Eli nähdää se muutoksen halu perheenä, ei yksilönä.
Viimeisimmän kahvikuppi-istunnon aikana juuri pohdimme näitä.
Olisikin ihana pakata koko perhe konttiin ja matkustaa vaikka vuodeksi espanjaan.
Meillä on vielä harvinainen elämäntilanne, että se käytännössä olisi enemmän kuin mahdollista.
Mieheni voi työtään tehdä oikeastaan missä vain, pienemmät lapset eivät ole vielä koulussa.
Uskoisinkin, että jos jotenkin saisimme vielä tuon teiniperkeleemme mukaan, niin mikään ei estäisi meitä tekemästä tätä irtiottoa. Siihen asti kai mekin vain tyydymme olemassa olevaan elämäämme :)




sunnuntai 10. marraskuuta 2013

ISI

Tänään on sitten saatu juhlia tuota meidän isiämme.

Me tehtiin ainakin kuusi korttia, kaksi niistä annettiin jo kuukausi sitten.
Aika monet ehdimme hävittää, joten hätäpäissämme teimme aamulla isin vielä nukkuessa uuden kortin.

Yritän usein keksiä myös omalle isälleni jotakin kivaa tänä päivänä.
Pidän laulamisesta ja usein olenkin sukulaisille laulanut web-kameran välityksellä heidän juhlapäivinään.
Nyt halusin laulaa omalle isälleni.
Mutta isälleni laulua miettiessäni, huomasin että isästä on tehty todella vähän positiivisessa mielessä lauluja.
Joko laulussa on jo isä kuollut ja häntä muistellaan laulun sanojen myötä tai sitten isä kuvataan juoppohulluna joka ajaa kirveen kanssa perheen hankeen. En oikeasti löytänyt yhtään laulua isästä jonka olisin sellaisenaan voinut isänpäivänä isälleni laulaa. Aja hiljaa isi tuntui hiemna kornilta, joten tyydyin lopulta vaihtamaan äideistä parhaimman laulun äiti-sanan tilalle isä. On aika surullista ajatella, että äideistä löytyy vaikka miten monta ihanaa laulua, mutta isät on tosiaan näin hylätty. Miksi isät ovat jotenkin eri asemassa äitien kanssa?

Olen aina ollut isin tyttö.
Muistan lapsuudestani hyvin sen, miten isä touhusi minun kanssa.
Teimme isän kanssa retkiä, hiihdimme, ulkoilimme paljon.
Isän kanssa harvoin tappelimme, mutta silloin kun isä suuttui, niin silloin myös usein siihen todellakin oli aihetta. Ja koska isäni oli vuorotöissä, niin hän usein oli myös kotona silloin kun tulin koulusta.
Me olimme todella vähän yksin.

Nyt kun meillä on mahtava tilanne, että mieheni saa tehdä töitä kotona. Niin huomaan miten paljon lapset siitä tykkäävät. Vaikkakin tämä kotona työskentely piti ainakin alunperin olla väliaikaista, niin alamme molemmat kallistua tämän väliaikaisen tilanteen jatkamiseen. Mikä onkaan ihanampaa lapsillekin, että molemmat vanhemmat ovat kotona. Kuinka monella isällä on ylipäätään tällainen mahdollista?
Meillä lapset saavat olla osa myös isänsä työtä.
Veikon tehtävä onkin avata ovi aina asiakkaille ja kohteliaasti hän tervehtiikin aina heitä.
Lapset käyvät kurkkimassa aina Pekan työhuoneen ovella työpäivän aikana,
eivät he sen kummemmin häiritse isää. Ihan niinkuin kävisivät välillä vaan tarkistamassa,
että isi on edelleen siellä.
Minusta on aivan ihanaa, että olemme käytännössä koko perhe koossa päivisin.
Ja uskon, että lapsille jää pelkästään hyvät muistot siitä, että äiti ja isä olivat läsnä.

Tiedän myös senkin, että minun miehestäni ei olisi koti-isäksi. Hän ei pystyisi tätä teatteria ohjaamaan.
Ja arvostan myös hänessä tätä rehellisyyttä. Koska ihan suoraan sanottuna, minä olen itsekkin hieman sovinisti tässä asiassa. En jotenkin edes voisi kuvitella olevani pehmon koti-isän puoliso, eikä minun mielestä miehen tarvitse oikeasti tehdä "akkojen hommia", jos se kerta tuo sen leivän pöytään :)
Pidän oikeista, rehellisistä miehistä. Miehistä, jotka huolehtivat perheestään viimeisen päälle. Ja jotka pitää sen akan kotona tyytyväisenä ja osaavat myös hiljentää sen akan tarvittaessa.
Minä teen sitten oman osani pitääkseni sen ukon tyytyväisenä. Esimerkiksi juuri hoitamalla sen ukon lapset ja kodin :) Usein mietinkin, että elän ihan väärälle vuosikymmenellä. Minä en kaipaa töihin. Minusta on ihana olla kotona ja olla mieheni elätettävänä :)

Monet äidit näyttivät miettivän ennen tätä sunnuntaita, että kuuluuko lasten isiä myös heidän muistaa?
Riittääkö että lapset tekevät ne kortit?
Annetaan sen isin nukkua vaikka vähän pidempään.
Aamiainen hieman normaalia hienommaksi ja jotain parempaa lounaaksi.
Minusta isät ansaitsevat päivänsä ja todellakin muistan myös lasteni isää.
Ilman häntä minä en olisi äiti, ilman häntä ei olisi niitä lapsia tekemässä kortteja.
Rakkaitaan muistaa aivan liian harvoin, joten minusta on ihanaa että on tällaisia valtakunnallisia muistamispäiviä. Jolloin ainakin voin muistuttaa miestäni, lasteni isää siitä, että hän on juuri se isä jonka lapsilleni halusin, hän on juuri se maailman paras isä lapsillemme. Kysykää vaikka lapsilta?

Hyvää isänpäivää siis kaikille teille ihanille isille <3