Kävimme muutama päivä sitten tällaisessa istunnossa taas oikeasti mielenkiintoisia keskusteluja.
Kyllä, me todellakin puhumme muustakin kuin lapsistamme.
Kyllä, me edelleen ajattelemme muutakin kuin yöheräämisiä ja imetystä.
Meidän keskustelut saattaisi jopa yllättää monet.
Olen silloin tällöin harmitellut, etten löytänyt lasteni isäksi sopivaa ihmistä aikaisemmin.
Että aloitin tämän lapsen teon niin myöhään. On nimittäin oikeesti haastavaa keretä kerryttää sitä toivomaansa suurperhettä, kun biologinen kello jo vihjailee ihan jostain muusta, kun lapsenteosta.
Mutta olen myös huomannut onneksi paljon hyviäkin puolia että tämä ikäisenä vasta sain äidiksi alkaa.
Osaa oikeasti nauttia tästä, en todellakaan kaipaa sitä omaa aikaa juurikaan.
En kaipaa arjen irtiottoja viinilasin äärellä, enkä festareitten telttakännejä.
Olen saanut elää rauhassa senkin vaiheen elämästäni. Ja voin kertoa, että todellakin elin sitä elämää ihan viimeisen päälle. Ja olen siitä todella onnellinen, voin nyt rauhassa nauttia tästäkin elämänvaiheesta, ilman turhia kaipauksia johonkin aivan toisenlaiseen elämäntilanteeseen.
Monet kolmenkympin kieppeillä olevat alkavat tahtomattaankin miettiä elämäänsä.
Mietitään mitä sitä on saatu aikaan ja mitä tekisi vielä mieli saavuttaa.
Liian usein nämä ajatukset liittyvät taas mielestäni hieman epäoleellisiin asioihin.
Saavutuksina pidetään monesti uraa, omaisuutta ja ulospäin hyvältä näyttävää elämää.
Onhan se melko kriisin paikka jos ei olekkaan sitä punaista tupaa ja perunamaata, 1 ja 1/2 lasta ja tietenkin molemmilla täytyy ne vakituiset työpaikat olla ja siltä alalta tietenkin mihin on aikoinaan opiskellut.
Kaikki muuhan on vaan väliaikaista tyytymistä. Eletään sitä "sitten kun" elämää.
Monesti näissä ikäkriiseissä erotaan, kun ajatellaan sen olevan ratkaisu tyytymättömyyteen.
Pitkäänkin yhdessä olleet parit päätyvät eri osoitteeseen, kun hoksataan ettei tämä elämä nyt olekkaan antanut sitä mitä on ajatellut.
Toki ero on jokaisen oma asia ja en lähdekkään kenenkään eroja sen kummemmin analysoimaan.
Mutta väkisinkin tulee mieleeni se, että onkohan se ero aina ollut se oikea ratkaisu elämän tyytymättömyyteen?
Miksi ero nähdään usein helpompana ratkaisuna kun esimerkiksi työpaikan vaihto, alan vaihto tai jopa muutto jonnekkin uudelle paikkakunnalle. Todella monesti kuulee ihmisten haaveilevan ulkomaille muutosta, välivuodesta jossain korvessa. Miksi ihmiset ei tee näitä irtiottoja? Onko oikeasti helpompi erota?
Onko muiden ihmisten mielipiteet jälleen suurena vaikutteena näihin päätöksiin?
Eikä vaan jakseta perustella ratkaisujaan muille ihmisille?
Kovilla panoksilla siis pelataan. Ollaan valmiita tyytymään asioihin muiden mielipiteiden vuoksi.
Tunnen erittäin hyvin erään rakkaan ihmisen, joka sitten viidenkympin villityksessään vasta uskaltaa elää elämäänsä omalla tavallaan. Se on toki hienoa, että edes silloin ihminen pääsee irti kulisseistaan. Mutta on se myös hieman surullista, että sitä on voimia pitänyt kerryttää noin monta vuosikymmentä ennen kuin uskaltaa esimerkiksi sano ei. Onhan se toki vaan helpompaa tyytyä siihen mitä on. Ei tarvitse nähdä vaivaa.
Sittenhän ei kenties ole syytä narista elämästään, täytyisi jopa kohdentaa ne siihen käytetyt energiat ehkä johonkin positiiviseen muutokseen. Onko esimerkiksi aikuisena suoritetut opinnot jotenkin noloja?
Muistan elävästi kotoani saadut ohjeet elämääni.
Opiskele ammattiin, se on nuorena niin paljon helpompaa.
Toki olen tässä asiassa edelleen samaa mieltä, mutta elämäni nyt meni vähän erilailla.
Olin normaalin opiskelijan ikävaiheen työelämässä ja näin kolmenkympin kriisissä ajateltuna myös aika hukassa elämänsuuntani suhteen. En oikeasti vaan tiennyt mitä olisin halunnut opiskella.
Ja uskon kyllä, että jokainen joka lähtee vanhempana opiskelemaan tietää ainakin todennäköisesti paremmin mitä tekee ja mitä haluaa tehdä. Veikkaisin tämän vaikuttavan myös aika olennaisesti opiskelumotivaatioonkin.
Minusta tuntuu ihanalta, kun eräs ystäväni tässä ikäkriisissään haluaa oikeasti muuttaa perheensä elämää.
Eli nähdää se muutoksen halu perheenä, ei yksilönä.
Viimeisimmän kahvikuppi-istunnon aikana juuri pohdimme näitä.
Olisikin ihana pakata koko perhe konttiin ja matkustaa vaikka vuodeksi espanjaan.
Meillä on vielä harvinainen elämäntilanne, että se käytännössä olisi enemmän kuin mahdollista.
Mieheni voi työtään tehdä oikeastaan missä vain, pienemmät lapset eivät ole vielä koulussa.
Uskoisinkin, että jos jotenkin saisimme vielä tuon teiniperkeleemme mukaan, niin mikään ei estäisi meitä tekemästä tätä irtiottoa. Siihen asti kai mekin vain tyydymme olemassa olevaan elämäämme :)
Pitkäänkin yhdessä olleet parit päätyvät eri osoitteeseen, kun hoksataan ettei tämä elämä nyt olekkaan antanut sitä mitä on ajatellut.
Toki ero on jokaisen oma asia ja en lähdekkään kenenkään eroja sen kummemmin analysoimaan.
Mutta väkisinkin tulee mieleeni se, että onkohan se ero aina ollut se oikea ratkaisu elämän tyytymättömyyteen?
Miksi ero nähdään usein helpompana ratkaisuna kun esimerkiksi työpaikan vaihto, alan vaihto tai jopa muutto jonnekkin uudelle paikkakunnalle. Todella monesti kuulee ihmisten haaveilevan ulkomaille muutosta, välivuodesta jossain korvessa. Miksi ihmiset ei tee näitä irtiottoja? Onko oikeasti helpompi erota?
Onko muiden ihmisten mielipiteet jälleen suurena vaikutteena näihin päätöksiin?
Eikä vaan jakseta perustella ratkaisujaan muille ihmisille?
Kovilla panoksilla siis pelataan. Ollaan valmiita tyytymään asioihin muiden mielipiteiden vuoksi.
Tunnen erittäin hyvin erään rakkaan ihmisen, joka sitten viidenkympin villityksessään vasta uskaltaa elää elämäänsä omalla tavallaan. Se on toki hienoa, että edes silloin ihminen pääsee irti kulisseistaan. Mutta on se myös hieman surullista, että sitä on voimia pitänyt kerryttää noin monta vuosikymmentä ennen kuin uskaltaa esimerkiksi sano ei. Onhan se toki vaan helpompaa tyytyä siihen mitä on. Ei tarvitse nähdä vaivaa.
Sittenhän ei kenties ole syytä narista elämästään, täytyisi jopa kohdentaa ne siihen käytetyt energiat ehkä johonkin positiiviseen muutokseen. Onko esimerkiksi aikuisena suoritetut opinnot jotenkin noloja?
Muistan elävästi kotoani saadut ohjeet elämääni.
Opiskele ammattiin, se on nuorena niin paljon helpompaa.
Toki olen tässä asiassa edelleen samaa mieltä, mutta elämäni nyt meni vähän erilailla.
Olin normaalin opiskelijan ikävaiheen työelämässä ja näin kolmenkympin kriisissä ajateltuna myös aika hukassa elämänsuuntani suhteen. En oikeasti vaan tiennyt mitä olisin halunnut opiskella.
Ja uskon kyllä, että jokainen joka lähtee vanhempana opiskelemaan tietää ainakin todennäköisesti paremmin mitä tekee ja mitä haluaa tehdä. Veikkaisin tämän vaikuttavan myös aika olennaisesti opiskelumotivaatioonkin.
Minusta tuntuu ihanalta, kun eräs ystäväni tässä ikäkriisissään haluaa oikeasti muuttaa perheensä elämää.
Eli nähdää se muutoksen halu perheenä, ei yksilönä.
Viimeisimmän kahvikuppi-istunnon aikana juuri pohdimme näitä.
Olisikin ihana pakata koko perhe konttiin ja matkustaa vaikka vuodeksi espanjaan.
Meillä on vielä harvinainen elämäntilanne, että se käytännössä olisi enemmän kuin mahdollista.
Mieheni voi työtään tehdä oikeastaan missä vain, pienemmät lapset eivät ole vielä koulussa.
Uskoisinkin, että jos jotenkin saisimme vielä tuon teiniperkeleemme mukaan, niin mikään ei estäisi meitä tekemästä tätä irtiottoa. Siihen asti kai mekin vain tyydymme olemassa olevaan elämäämme :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti