Esiintymisvietti voitti. Blogi on elvytetty henkiin!!

Ihan jännittää herätellä tätä blogia eloon
On vähän niinkuin synnytyksen jälkeinen eka kerta :)

Olen pitkään jo haaveillut, että kirjoittaisin taas julkisesti.
En edes tiedä miksi tauko täällä kesti näin kauan.
Ehkä tuli jonkinlainen blogiähky.
Blogeja alkoi tulla vähän kaikille ja anarkistimartta lopetti sitten omansa. Tietenkin, anarkiaa \m/

Minulle kirjoittaminen on terapiaa.
Olen tosiaan aina kirjoittanut ajatuksiani ylös ja näin olen tehnyt blogitaukonikin aikana.
Kirjoitan aina, kun tulee sellainen tunne. En koskaan suunnittele kirjoittavani tänään.
Blogitaukoni suurin syy ehkä oli, että kirjoittamisesta tuli velvoite minulle, se ei ollutkaan enää hauskaa. Mietin liian paljon mitä ja mistä kirjoittaisin. Ja heti kun aloin kirjoittaa julkaisematta, se kirjoittamisen intohimo palasi. Ja se on se mikä tekee kirjoittamisesta niin terapeuttista. Ja mennyt vuosi on ollut niin hurja, täynnä muutoksia ja sopeutumisia, että terapeuttista kirjoittamista on tarvinnut. Siksi tauko täällä vähän vahingossa venähti näinkin pitkäksi.

Olen joskus miettinyt, että pitäisikin minun kirjoittaa fiktiota.
Monesti nimittäin asiat joista kirjoitan ovat niin henkilökohtaisia, ettei niitä vaan voi julkaista.
Mutta saisinko samanlaisen nautinnon kirjoittamisesta silloin?
Olen joskus aloittanut kirjoittamaan novellia tms. Se on tuntunut jopa kornilta.
Joten ehkä omasta elämästä kirjoittaminen on sitten se minun juttu.

Olen aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä ja julkaisen aika avoimesta elämääni siellä.
Jos blogini on kuvaton, niin sosiaalisessa mediassa kuvia elämästäni riitää.
Joten luulen, että kuvaton blogini on vastapainoa kaikelle muulle netissä tapahtuvalle elämälleni.
Haluan myös täällä haastaa itseni kirjoittamisella enkä helpottaa ulosantia kuvien avulla.
Onhan kuvaton teksti tylsempää luettavaa ja sen vuoksi kirjoituksia täytyykin sitten miettiä enemmän. Tehdä niistä lukemisen arvoisia.

Olen vuoden aikana joutunut miettimään elämääni suuresti.
Muutoksia on tapahtunut elämässäni aina, enkä ole juuri koskaan niitä pitänyt huonoina.
Pyrin kuitenkin siihen, että muutoksille olisi jokin tarkoitus.
Kirjoittaminen on kyllä ollut yksi niistä asioista, joka herää aina henkiin muutostenkin jälkeen.
Ja ehkä se kuuluisa oma aika on tullut hieman ajankohtaisemmaksi.
Olen alkanut kaivata asioita elämääni, jotka voimauttavat minua ja joista nautin suunnattomasti.

Olen aina pitänyt esiintymisestä ja suorastaan nautin siitä. Esitelmät, laulut, näytelmät jopa ohjaustuokiot saavat minut vaan iloiseksi.
Tietenkin pidän sen tuomasta huomiosta mutta suurimman nautinnon saan siitä, että uskallan tehdä asioita ihmisten edessä. Pidän myös palautteen saamisesta.
Vanhemmiten sitä esillä oloa ei enää ole samallalailla, ja olenkin miettinyt onko tämä sosiaalinen media se minun esiintymisviettini apuväline. Narkomaanille ensiapu.
Minusta on vaan alkanut tntua siltä, että joudun kohta alkamaan käyttämään vahvempia apukeinoja.
Haaveeni olisi aloittaa nuoruuteni rakas harrastus uudelleen, uskaltaisinko minä vanha koira vielä astua teatterin ihmeelliseen maailmaan. Uskoisin nimittäin, että jossain vaiheessa teen niin. Se riittää minulle tällä erää, että sanon tuon haaveeni nyt ääneen (tai kirjoitan julkisesti).

Positiivisuusko pe#seestä?

Tämän ihanaisen internetin ja sosiaalisen median myötä ihmisten käyttäytyminen ja varsinkin sen puute on tullut jotenkin liian julkiseksi. En voi ymmärtää, että miten paljon ilkeitä ihmisiä maa päällään kantaa.
Ja vielä vaikeampaa minun on ollut sulattaa esimerkiksi facebookin ilkeilyjä, koska siellä kuitenkin kirjoitellaan omilla nimillä. Pitääkö ihmiset jotenkin verkossa tehtyjä kommentteja vähäpätöisimpinä kuin kasvotusten sanottuja?
Minusta se on jopa ehkä suurempi loukkaus. Harkitumpi satuttaminen.
Kasvotusten sitä itsekkin tulistuu jossain tilanteissa niin, että sanoo mitä sylki suuhun tuo.
Mutta kirjoittaessasi sinä mietit mitä kirjoitat. Harva meistä on niin pikakirjoittaja, että voisi sanoa että kirjoitimpa suutuspäissäni nopeammin kuin ajattelin. Ja kirjoituksista jää vielä pysyvämpi jälkikin.
Ja miten voi ajatella niin, että kirjoittamalla voin toki näin ilmaista mielipiteeni, mutten koskaan sanoisi noin päin naamaa.

Kyllä, kulutan liikaa aikaani lukemalla keskutelupalstoja ja saan varmaan jollain tasolla niistä myös potkua elämääni, koska mitä kärkkäämmin menevä keskuteluketju, sitä tiiviimmin minä sitä seuraan.
Eli haluankin uskoa, että nämä ilkeät kirjoittajat ärsyttävät tahallaan näillä kirjoituksillaan, eivätkä oikeasti näin ajattele. Selvästi provosoivat kirjoitukset kyllä aika usein huomaa, mutta eiväthän ihmiset nyt niin paljon voi
kaivata hupia elämäänsä, että jokaiseen asiaan ollaan negatiivista kommenttia laittamassa.
Aina jossain vaiheessa nämä keskustelut kuitenkin lopettavat naurattamasta minuakin.
Enkä nyt todellakkaan puhu kirjoitetun tekstin väärinymmärtämisistä vaan selkeistä negatiivisista jopa loukkaavista kirjoituksista.

Miksi negatiivisista asioista muistetaan aina mainita? Jos saat huonoa palvelua jossain tai jokin tuote on osoittautunut huonoksi, aika monet antavat palautetta asiasta ja palauttavat huonon tuotteen kauppaan.
Mutta kuinka monesti postiviivisesta kokemuksesta muistaa palautetta antaa.
Minusta on ihana antaa kehuja ja positiivista palautetta.
Ja tietenkin minusta on myös mahtava sitä itse saada.
Onhan se toki totta, että negatiiviset kommentit huomataan helpommin ja niistä kehkeytyy usein hyvinkin mielenkiintoisia viestiketjuja ka keskusteluja, mutta miksi positiivisita asioista ei saada koskaan niin suurta haloota?

Tänään perhekahvilassa sain kuulla kiitosta siitä, kuinka kohteliaaksi olen lapseni kasvattanut. Ja kyllähän se piristi niin hurjasti väsynyttä kotiäitiä, että jaksaa taas pitkälle tämän yhden lauseen voimilla.
Melkein itkin onnesta.
Ajatelkaa noin suuri merkitys voi positiivisella lauseella olla?
Voi vaan kuvitella, miten pahaa mieltä negatiivinen kommentti voi aiheuttaa.

En ole koskaan pitänyt itseäni negatiivisena ihmisenä ja monesti löydän ikävistä asioistakin jotain hyvää.
Mutta tämänpäiväinen saamani postiivinen palaute muistutti minua myös eilisestä kohtauksesta.
Veikon jumppakerhon jälkeen pukeutumishuoneessa oli joukko noin 12 vuotiaita tyttöjä. Noin kymmenen tyttöä kovaäänisesti siinä nauroi ja piti hauskaa. Yksi tytöistä istui hiljaa kauempana muista. Näyttivät kaikki olevan samanlaisissa asusteissa, joten samaa porukkaa oli tämä yksinäinenkin tyttö.
Häntä katsottiin halveksuen ja silmiäpyöritellen heitettiin jotain tyhmää juttua hänelle.
Minäkin kiinnitin sitten tähän yksinäiseen tyttöön huomioni, niin huomasin hänen olevan todella sievä tyttö. Sievin tyttö heistä kaikista. Ja hän oli myös ainut joka venytteli ja selvästi valmistautui alkaviin treeneihin. Minua niin harmittaa, etten sanonut tälle yksinäiselle surullisella tytölle, että miten sievä hän on. Toivonkin, että viikon päästä saan siihen uuden mahdollisuuden.

Olenkin päättänyt, että entistä enemmän kiinnitän huomiota positiivisen palautteen antamiseen.
Jokainen joka on hyvää palautetta saanut omasta käyttäytymisestään, ulkonäöstään, työstään tai mistä hyvänsä, tietää miten hyvältä se tuntuu. Onkin ihan suorastaan kummallista, että sitä hyvää oloa niin harvoin muistetaan jakaa eteenpäin.

Jos negatiivisuus tarttuu, niin haluan uskoa vahvasti, että myös aidolla positiivisuudella olisi samanlainen vaikutus.

Anarkisti Martta: Positiivisuusko pe#seestä?

Anarkisti Martta: Positiivisuusko pe#seestä?: Tämän ihanaisen internetin ja sosiaalisen median myötä ihmisten käyttäytyminen ja varsinkin sen puute on tullut jotenkin liian julkiseksi. E...

Blogini punainen lanka? Tarvitseeko se sitä?

Olen siitä harvinainen bloggaaja, että en oikeastaan lue toisten blogeja.

Joten, otin ihan uuden vuoden kunniaksi blogeja tarkkaavaisen silmäni alle.
Aloin etsiä tositarkoituksella mielenkiintoista luettavaa.

Toki löysin monia hienon näköisiä sivustoja. Blogeja joihin oli käytetty visuaalisesti paljon aikaa ja vaivaa.
Oma sivuni nyt ei juurikaan silmiä hivele ja en ole vielä ainakaan edes kaivannut kuvia teksteihini.
Ja suoraan sanottuna monissa vierailemissani blogeissa minua häiritsikin juuri se suunnaton kuvien määrä.
Blogikirjoitukset olivat aika useilla sivustoilla oikeastaan vaan kuvia ja niihin lisättyjä kuvatekstejä.
Jotenkin en jaksanut niihin edes tutustua sen kummemmin.

Useat blogisivut suljinkin jo pienen silmäilyn jälkeen ja aloin miettimään millaista blogia haluaisin seurata vai haluanko ollenkaan? Toki tutun ihmisen kirjoittamaa blogia on mielenkiintoista lukea, kun kirjoittajan tuntee henkilökohtaisesti. Mutta mikä saa minut lukemaan täysin tuntemattoman ihmisen ajatuksia?
Huomasin, että vaadin aika paljon blogilta jota alkaisin seurata.

Itselleni bloginkirjoittaminen ei sinällään ole ollut uusi harrastus, koska olen aikaisemmin kirjoittanut ei-julkisesti. Pidän kirjoittamisesta. Se on  ilmaisutavoista haastavin ja ehkä juuri siksi kiehtookin minua.
Kirjoittamalla voi niin helposti tulla väärinymmärretyksi, joten on oikeasti mielenkiintoista yrittää pelkästään kirjoittamalla saada sanomansa ymmärretyksi haluamallaan tavalla.  Tätä haastetta itselle kirjoittamisessa ei ollut, joten yksi syy julkiseen blogiin olikin kirjoittamisen oppiminen paremmin. Riittääkö se blogin pääteemaksi?

Olen saanut paljon palautetta blogistani ja kirjoitustavastani.
En aikaisemmin ajatellut, että kaipaisin tai edes saisin kommentteja kirjoituksistani.
Mutta pakkohan se on myöntää, että ei ne yhtään huonoilta tunnu, varsinkaan kun ne useimmiten on olleet positiivisia. Tiedän muutaman ihmisen ihan odottavan päivityksiäni.

En myöskään näin vasta-alkajana ole panostanut juuri ollenkaan sivujeni ulkoasuun tai edes toimivuuteen. Olen vaan halunnut kirjoittaa. Pakko kuitenkin myöntää, että nyt tämän blogivakoiluni myötä, hieman aloin kiinnostua myös blogini parantelemisesta ulkoisinkin keinoin. Huomasin myös blogeja selaillessani, että niillä oli usein se joku punainen lanka. Oli se sitten ihan vaan lapsiperheen arkea tai ruokakertomuksia, niin esittelyssä usein kerrottiin tämä teema. Aloinkin miettiä mikä on minun blogini suunta?
Tarvitsenko minäkin sellaisen punaisen langan?

Löysin paljon sisustusblogeja, nopea silmäily riitti usein niihinkin. Miksi sisustusblogit on aina samannäköisiä? Valkoista, pellavaa ja ehkä muutama tähti. Pastellisävyisiä viirejä, seesteisen siistiä ja puisia leluja väriläiskinä vanhannäköisiksi tuunatuissa hyllyissä.
Hyvältähän ne näyttää kuvissa ja kaikki kunnia siitä tyylistä pitäville, mutta itse vaan kaipaisin monipuolisuutta. Jotenkin olen aina nähnyt punaista, jos jollakin on jotain samanlaista kuin minulla. Olen jopa kerran baarista lähtenyt kotiin, kun siellä oli jollakin samanlainen paita kuin minulla yllään. Jotenkin en usko, että näiden pellavaisten kotien asukkaatkaan haluavat vierailla identtisissä kodeissa oman kotinsa kanssa. Voin toki olla myös väärässä.

Pitäisiköhän minun alkaakin pitämään sisustusblogia? Vaikka moni ehkä ajatteleekin, että kotiini on vaan kasantunut tavaroita toimittamaan jotain epämääräistä virkaa, niin kyllä suurin osa kaoottisista kokelmistani kotonani on ihan tarkoin harkittuja asioita.
Ja entisessä elämässäni tein ihan työtäni sisustuksen parissa, joten joitain näkemyksiä minulle on saattanut sieltä jäädä tähän nykyiseen elämäänkin.

Mitä enemmän selasin näitä värittömiä sisustusblogeja, sitä enemmän minun päähäni tuli ideoita omaa kotiani ajatellen. Ja jopa edelleen mietin, että ensimmäiset kuvani omassa blogissa voisivat ihan hyvin olla täältä antivalkoisesta kodistani. Täytyisikö minun paljastaa meidän sisustustyyli? Uusi blogini voisi olla nimeltään hyväntuulinen sekamelska :)

Avoimet ovet

Olimme joulun vietossa ja lomailemassa kotikonnuillani melkein kaksi viikkoa.
Ja tapasin ihania ystäviäni, jotka usein juuri joulun aikoihin kokoontuvat kuka mistäkin takaisin äitien patojen ääreen. Ja kovasti kävi ovi myös minunkin kotipaikassani. Ja minä tykkäsin.

Jotenkin sitä unohtaa välillä, että kaikki eivät pidä kyläilystä eikä varsinkaan jatkuvista vieraista.
Kun itselle on jotenkin kunnia-asia, että ihmiset haluavat tulla meille kylään. Näkevät sen vaivan, että raahaavat itsensä meille saakka. Ja kai meidän seurassakin on sitten jotain positiivista, kun useat kyläilijät tulevat vapaaehtoisesti uudemmankin kerran luoksemme. Ei kai kohteliaisuuden nimissä jaksa kovinkaan montaa kertaa kylätellä, ainakaan samassa paikassa?

Meillä ovi käy koko ajan.
Nyt kun Pekka työskenteleekin kotona, niin oven saranat käyvät entistä tiheämpään.
Moni hieman kauhistelikin päätöstämme perustaa paja Patela Pain tällä erää kotiimme.
Meistä se tuntui jotenkin luonnolliselta. Ja jos on sellainen mahdollisuus kerta, että työtään voi tehdä kotosalla, niin miksi emme käyttäisi sitä tilaisuutta hyväksemme. Varsinkin kun lapset on nyt pieniä.
Näin saamme molemmat olla heidän kanssaan käytännössä koko päivän.

Mutta onneksi myös muutkin kun asiakkaat ovat löytäneet ovemme.
Enkä todellakaan koe oloani vaivautuneeksi jos joku yllätyskahviseura ilmaantuu ovellemme.
En silloinkaan, jos kotimme on lievästi sanottuna kaaoksen vallassa.
Emme ole kauhean tarkkoja, joten olenkin aina vaan sanonut vieraillemme että kokekaa itsenne etuoikeutuiksi, koska olette tervetulleita myös meidän arjen kaaokseen. Kotiamme ei ole tarkoituskaan kuvata sisustuslehtiin vaan se on tarkoitettu elettäväksi. Ja onneksi monet on sanoneetkin, että meille on hyvä tulla. Tunnelma on aina kaoottisen kodikas. Enkä usko, että kukaan meille tulija edes odottaa mitään siivottua kotia. Se olisi ehkä jopa hieman epäilyttävää. Ja se on nyt vaan totta, että lapsiperheessä siisteys on todella hetkittäistä, joten olisi aikamoinen urakka saada nuo vierailut aikataulutettua niiden siisteyshetkien kanssa.

Mieleenpainuvin kommentti oli vastottain yhdeltä tuttavalta: teille on jotenkin niin ihanan helppo tulla, ei haittaa vaikka lapsi pissaisi lattialle, te tuskin siitä suuttuisitte. Ja tottahan tuo on. Joku ehkä olisi saattanut ajatella, että meillä on muutenkin niin likaista, että tuo vieras ehkä keljuilee sanomalla noin. Minä otin sen kuitenkin kohteliaisuutena. Mikä onkaan ihanampaa, kuin kuulla että minun kotiini on helppo tulla. Kodissani on helppo olla ja että kotiini on myös mukava tulla uudestaan.
Muistan myös erään asiakkaan tokaisseen, että meillä on kodissamme hyvä karma. Tulee heti kotoisa olo ja tekee mieli alkaa löhöillä sohvalla. Kotimme näyttää siltä, että siellä asuu onnellisia ihmisiä.

Toki joskus mietin, että miksi me ei kyläillä kovinkaan usein. Ei meidän tarvitse, ihmiset joiden luona haluaisin kyläillä, kerkeää tulla meille ensiksi. Ja toiseksi vaikka mieheni onkin vierasystävällinen kotonamme, on häntä todella vaikea saada pois täältä huvikummustamme . Joten tällainen kotoisa vierasmaja sopii siis oikein hyvin hänelle.

Meidän talo onkin kuin joku huvikumpu. Eräs ystäväni lapsi kerran totesi niin ja lisäsi innoissaan, että koska täällä minä saan istua pöydällä.
Meillä siis pyörii usein nurkissa villakoirien kanssa sulassa sovussa näitä lapsosia, omia ja vieraita.
Tykkään auttaa kavereitani hoitamalla niiden lapsia, ja lainalapsia on myös pitempiäkin aikoja luonamme.
Senkin koen kohteliaisuutena, että minun vastuulle luovutetaan omat lapsensa.
Koen myös usein olevani parempi äitinäkin, kun vietän aikaa muidenkin lapsien kanssa.
Usein omien kanssa, pinnaa ei jaksa aina niin hyvin venyttää. Mutta kun seassa on muutama lainalapsi, niin johan tämäkin äiti keksii vaikka minkälaisia leikkejä ja hermot kestää melkein mitä vaan.

Olenkin mélko varma, että huvikumpumme täyttyy jossain vaiheessa entistä enemmän näistä lapsosista, omista ja vieraista. Ja toivon todella, että kotini ovet on aina avoinna ja onnellisuus näkyy kodissamme jatkossakin.

Mielikuvitusmaailmamme

Joulukuu...taas se aika vuodesta kun saan pelotella lapsia joulupukilla ja tontuilla.
Kiristän heitä olemaan kunnolla, muuten eivät saa lahjan lahjaa joulupukilta.

Melko karua, mutta totuus tuli minulle päin kasvoja muutama päivä sitten.
Fiksu poikani sanoi urpoilunsa jälkeen, että saan minä niitä lahjoja kuitenkin.

Aivan, miksi sitä aina uhkailee ja kiristää lapsiaan....kun melko harvoin niitä uhkailuja todeksi kuitenkaan laittaa. Aika monesti huomaan itse sanovani Veikolle, että jos et jotain lopeta, niin menet suoraan nukkumaan. Oli kello tuolloin mitä hyvänsä. Toinen melko kulunut fraasi on jos ollaan kyläilemässä, että lähdetään samoin tein kotiin jos et ole kunnolla.
En sitten tiedä, että onko lapseni sitten lopettanut sen hetkisen törttöilynsä, koska en ole koskaan kesken päivän vienyt lastani yöunille tai lähtenyt kyläpaikasta samoin tein kotiin. Vai onko nämä vaan olleet taas niitä tyhjiä uhkailuja joita onneksi huomaan muidenkin äitien käytttävän.

Näin joulun alla huomaan löytäväni keskusteluja myös tästä meidän ihanasta joulupukistamme.
Onko oikein huijata lasta joulupukilla. Aiheuttaako tämä muka oikeasti jotain traumaattista lapsen kehityksellä, jos näin sortuu tekemään. Ollaankohan me kaikki sen takia vähän sekaisin, kun suurinta osaa meistä on lapsena traumatisoitu tällä valkopartaisella vanhalla ukolla joka lahjoo lapsia...tänä päivänähän tuo kuullostaa jopa entistä likaisemmalta illuusiolta. Ihme kun jotkut kiihkoilijat eivät ole näiden natsitorttujen myötä alkaneet vauhkota tästä isomahaisesta namusedästäkin.

Minusta joulu on juuri lasten juhla. Ja lapset tarvitsevat illuusioita.
Joulupukki on ehkä näistä illuusioista suurin. Jouluna onneksi monet aikuisetkin taantuvat näiden lapsuuden tarinoidensa tasolle. Jännitetään joulupukkia tonttulakit päässä. Lauletaan kuusen ympärille lastenlauluja.
Muistetaan että juuri ne mielikuvitusleikit kuuluvat lapsuuteen ja jouluntaikaahan on kaikki nuo tarinat joulutonttuineen ja poroineen. Enkä usko kenenkään lapsen kovin pahasti pettyneen, kun ovat jossain vaiheessa lapsuuttaan saaneet totuuden selville. Ja usein sen illuusion rikkoo ihan lapsi itse. Silloin ollaan askel edempänä mielikuvituksetonta aikuisten elämää.

Minä kadehdin lapsia, he saavat tai oikeastaan heidän pitää leikkiä mielikuvitusleikkejä. He saavat pukeutua naamiaisissa miten haluavat. Heitä ei kukaan katso oudosti jos he kulkevat keskellä kesää batman-puvussaan. He voivat tehdä sen silloin kuin heitä niin huvittaa. Onneksi on meille aikuisillekkin tullut muutamia mahdollisuuksia vähän pitää hauskaa.

Meillä esimerkiksi on vuosikausia ollut perinteiset halloween-naamiaiset.
Ja siellä me aikuisetkin saadaan pukeutua ja me voidaan hetken aikaa leikkiä mielikuvitusleikkejä tässä aikuistenkin maailmassa. Minusta oli ihana huomata miten meidän oma ystäväpiirimme osasi irroitella ja kaikki vieraamme olivat todella panostaneet rooliasuihinsa. Ne jotka eivät siihen pystyneet, olivat myös kuka milläkin verukkeella jääneet juhlistamme kokonaan pois.

Olemme olleet kyllä jo vuosia se kummajaisperhe, joka kerran vuodessa pukeutuu myös zombievaatteisiin ja lähtee kulkemaan ympäri Oulua. Voi kuinka monet ovatkaan kauhistelleet tätä meidän "pimeää puoltamme".
Me kuitenkin mennään silloinkin lastemme ehdoilla, jos joskus joku lapsistamme osoittaisi haluttomuutta näitä meidän mielikuvitusleikkejämme kohtaa, niin jättäytyisimme samoin tein koko perhe hommasta pois.
Tähän saakka olemme kuitenkin saaneet koko perheen voimin osallistua näihin kulkueisiin.
Ja mikä on ihanista, olemme saaneet suurimmaksi osaksi kuitenkin vain positiivista palautetta.
Sillä meidän zombieperhe tuo hyvän mielen kanssaihmisille ja nauraa paljon, joten emme kauhean pahoinvoivilta noin ulkopuolisenkaan silmin näytä.

Lasten verukkeella onneksi monet aikuisetkin uskaltavat heittäytyä mielikuvitusmaailmaan.
On todella vapauttavaa unohtaa kaikki velvollisuutensa, pukeutua vaikka kissaksi ja konttailla ympäri taloa. Myönnän kyllä, että jos aikuinen yksin tämä tekisi, niin varmasti minäkin hieman kieroon hänen touhujaan katsoisin. Joten edelleen on minunkin mielikuvitusmaailmassa parantamisen varaa. Onneksi minulla on nuo lapset joiden avulla saan hölmöillä luvan kanssa.

Kestonalkutusta

Kuuntelin tuossa ukkoni marttakokousta tovin.
Tällä kertaa se käytiin puhelimella.
Käytiin läpi tällä kertaa Jennin pahimpia piikkejä Pekkaa kohtaa.

Huumoriahan ne toki olivatkin, niinkuin usein meidän riidatkin.
Vaikka alunperin ne olisikin ihan aiheesta aloitettuja, niin monesti ne menee nauruksi.
Ja viimeistään siinä vaiheessa ne on sitten loppuunkäsitelty, kun niistä naureskellen jätkien kanssa keskustellaan. Odotankin aina tätä juoruilua, niin tiedän silloin sen, että asia ei enää vaivaa toistakaan osapuolta.

Kyllähän ne meidän ristiriidat ja varsinkin niiden ratkaisut kieltämättä naurattaa itseäänkin pitkienkin aikojen jälkeen.

Inhoan asioiden jankuttamista, joten mainitsen yleensä asioista kaksi kertaa. Jos siihen ei silloinkaan regoida MINUN haluamalla tavalla, niin sitten tapahtuu jotakin radikaalimpaa. Kolmatta kertaa en sano samasta asiasta. Jos en itse pysty jotain asiaa tekemään, niin monesti odotettavissa on kirje puolisolleni, mutta joskus ei sekään riitä.

Entisessä asunnossamme oli eteisessä todella iso säilytysongelma.
Hommasin sinne siis seinään kiinitettävän naulakon.
Seinä johon se piti kiinnittää oli betonia, joten normaalit kiinnityskeinot ei riittääneet.
Vaan siihen tarvittiin proppuja, iskuporakonetta ja kaikkea muuta miehekästä.
Kaksi mainintaa naulakon kiinnittämisestä ei sitten tuottanut tulosta.
Joten kirjoitin valkoiseen seinään paksulla sinisellä vahaliidulla pienen viestin:
TÄSSÄ PITÄISI OLLA NAULAKKO.
Kirjainkoko oli sellainen reilu 10 cm.

Kun tämäkään ei auttanut naulakon kiinnitysintoa, niin aloin taiteilla lisää.
Lopulta eteisen seinäämme koristi tekstin lisäksi piirretty naulakko, jossa ajan mittaan roikkui sitten myös hengareita, lapasia ja takkeja. Kuvitteellisesti tietenkin....koska eihän piirretty naulakko edelleenkään ratkaissut eteisemme säilytysongelmaa.
Tämä hieno eteisen seinämme aiheutti kyllä niin paljon hilpeyttä, että kun lopulta siihen oikeaa naulakkoa mallattiin, niin jopa hetken mietin että jätetäänkö se edelleen kiinnittämättä.

Suolapurkkiammekin koristaa hienovarainen viesti ihan vaan taas miestäni varten.

Kyllästyin myös yksi kerta mieheni tapaan jättää hänen kutsumiaan puolipitoisia sukkia pitkin kotiamme.
Mainitsin tästä jälleen sen muutaman kerran ja lopulta ilmoitusluontoisena asiana kerroin jatkossa peseväni vaan likapyykissä olevat sukat, en meinaa metsästää niitä enää pitkin kämppää.
Ensinnäkin miten puolipitoisia sukkia voi yhtäaikaa olla useampia pareja pitkin kämppää?
Ehkä se on kätevää, kun voi lennosta niitä vaihdella sitten esimerkiksi sohvalla maaten.
Aloin siis keräillä näitä sukkia muovipussiin. Kun aloin sitten pussin täytyttyä ihmetellä asiaa.
Kävi ilmi, että Pekka oli käynyt ostamassa lisää sukkia kaupasta, kun sukkakorissa ei enää niitä sukkia ollutkaan totuttuun tapaan. No täytyy sanoa, että parempi ratkaisu se kyllä olikin, kuin se että se olisi kehdannut alkaa ääneen ihmetellä sukkapulaa.

Tällaisia kestonalkutuksia minä siis harrastan paljonkin. Kaiken minkä sanallisesti jätän sanomatta, niin se voi aiheuttaa pysyvämpääkin kuittailua. Joten ihmettelen suuresti, ettei mieheni ole oppinut tottelemaan minua heti. Taitaa hänkin mielenkiinnon vuoksi odotella mitä keksin milloinkin.
Ja onhan nuo toki paljon hauskempia päänaukomiskeinoja. Ja eikä minun tarvitse edes purkaa mieheni kanssa olevia riitoja salaa tyttöjen kesken, kun voin ne suoraan kirjoittaa vaikka seinään. Ei ne silloin jää kenellekkään epäselväksi.

Ja kyllähän sitä itsekkin nauttii näistä piikeistä. Joten ehkä salaa toivonkin, että mieheni ei muuta tapojaan, että saan näitä kestonalkutuksiani tehdä jatkossakin :)