Aitoa elämää?

Bloginurinaa jälleen...
Juttelin erään ystäväni kanssa blogeista yhtenä päivänä. Ja hän sanoi aika osuvasti, että hänen muutamat ystävänsä pitävät kulissiblogia. Hymähdin silloin ajatukselle tosi elämän täydellisistä naisista.
Nyt kun olen muutaman päivän sen jälkeen taas seikkaillut blogien maailmassa, huomaan törmääväni yhä useammin tällaisiin kulissiblogeihin.

Blogeihin joissa hehkutellaan ihanaa elämää, maailman kilteimpiä lapsia, ihanaa kotia, kaikkea täydellisessä elämässä olevia asioita.
Minäkin toki pidän elämästäni, omistan ainakin silloin tällöin maailman kilteimmät lapset.
Kotinikin on hmmm ainakin meidän näköinen :)
Ja ei parisuhteessanikaan kovin pahasti asiat voi olla, jos me häitä tässä suunnitellaan.

Olen aina nähnyt punaista, jos huomaan ihmisten pitävän jotain roolia yllä.
Jokaisella on tietynlaiset käyttäytymisroolit eri tilanteissa. Ja niitä minä kutsun ihan käytöstavoiksi.
Ei aina tarvitse tuoda sitä omaa mielipidettään esille varsinkaan ventovieraitten ihmisten kanssa. 

Jos mielipiteelläsi ei ole juurikaan mitään merkitystä tilanteeseen, 

niin onko se pakko sanoa vain loukatakseen toista?
Mielestäni voi vain vaikka nätisti hymyillä olematta mitään mieltä asioista.
Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi osata käyttäytyä tilanteiden vaatimalla tavalla.
Se ei mielestäni tee ihmisestä epäaitoa.
Minusta yksi parhaimmista elämänohjeista jonka olen oppinut ja jota perheemme murrosikäisellekkin vasta opetin: Jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, niin älä sano mitään.

Epäaitoa mielestäni on, että mielipiteitä vaihdellaan eri tilanteissa ja/tai eri ihmisten seurassa.
Ja että huudetaan pääpunaisena lapsille puistossa ja samalla kirjoitetaan facebook statukseen: Ihanaa kesäpäivää viettämässä lasten kanssa sydän, sydän!

En missään nimessä pidä aitona ainaista valittamistakaan. Se saa minut ihan yhtälailla näkemään punaista kuin tämä ainainen hehkuttelukin. Sekin on tietynlainen tyyli elää. Kun mikään ei koskaan ole hyvin.

Tämä sosiaalinen media on tuonut elämämme kaikkien nähtäviksi.
Ainahan tällaisia kulisseja on pidetty, muistan omasta lapsuudestanikin maininnat: Mitä ne nyt kylillä ajattelee milloin mistäkin? Ja kun kylille ihmiset puhuu sitä ja tätä.
Nyt nämä kylän ihmiset vaan ovat lisäksi facebookissa, blogeissa jne.

Mutta onko se oikeasti niin tärkeää mitä ne ihmiset ajattelee?
Jos oma elämäsi ei mielestäsi ole julkaisukelpoista sellaisenaan, niin eikö sille kannattaisi tehdä jotain mieluummmin kuin kiillotella kulisseja?

Kapinointi omaa itseäni vastaan....ANARKIAA!!!

Nyt kun blogini on vihdoin julkista luettavaa, niin tunnen samaan aikaan mielihyvää rohkeudestani mutta jo nyt muutaman päivän jälkeen huomaan myös ärsyyntyväni jo koko trendistä.

Tämän huomaan todella usein itsestäni ja se on myös välillä todella raivostuttavaa. Kun täytyy aina taistella trendejä ja yleistyksiä vastaan. Nyt kun olen muutaman päivän aikana lukenut aktiivisemmin muiden blogeja, niin huomaan että oma kirjoitusvimmani vaan kasvaa mutta toisaalta koko blogeilu jo ärsyttää.

Yleensä olisin tässä vaiheessa lyönyt hanskat tiskiin ja poistanut koko blogin, mutta jospa nyt tämä minun ikuinen kapinointini olisikin nyt omaa odotettua käyttäymistäni vastaan. Ja jatkan ihan itseni kiusaksi blogikirjoittelua.

On todella raivostuttaa huomata itsessään aina tällaistä erilaisuuden tavoittelua.
Se, että erilaisuus on sitä omaa itseään on tietenkin hyvä asia.
Koen esimerkiksi ulkoisen olemukseni vihdoinkin olevan minua vaikka onhan sekin tavallaan keskisormi pystyssä kulkemista saman ikäisten trendiäitien keskellä.
Toisaalta onhan tatuoinnit tulleet jo niin yleiseksi, että taitaa sellainen äiti olla tänä päivänä kaikista eniten erilainen jolla ei yhtään kuvaa iholla ole.

Mutta sellainen kapinallinen erilaisuushan on maailman hölmöintä.
Nytkin siis meinasin lopettaa kauan haaveissa olleen blogin vaan ja ainoastaan sen vuoksi, että minähän en halua kulkea trendien mukaan. Minä olen niin oman tieni kulkija, että eihän minun sovi mitään trendipellejen blogeja kirjoitella.

Monet kapinani tuovat onneksi postiivisia muutoksia elämääni.
Yksi uusin kapinoinnin aiheuttama muutos on Tupperware urani.
Kuka olisi ikinä uskonut minun olevan joskus Tupperware konsulentti?
En minä ainakaan.
Siinäkin taustalla on varmaan tietty uhma, halu näyttää että kyllä tällainenkin tatuoitu irokeesipäinen mamma nenärenkaineen voi menestyä Tupperware konsulenttina.
Ja näin olen tehnyt, olen saanut aivan loistavan harrastuksen josta saan vielä rahaakin.
Esittelyissä saan kuulla pelkästään positiivista palautetta niin esittelyistäni kuin ulkoisesta olemuksestani.
En ole ehkä se halutuin konsulentti hartaasti uskovaiseen kotiin, mutta veikkaan että olen laajentanut Tupperwaren käyttäjäkuntaa oman habitukseni avulla.

Työstähän tämä änkyröinti välillä käy, mutta kyllä se tiettyä väriäkin elämään tuo.
Ainakin lähipiirilleni. Koskaan ei voi tietää mitä minä seuraavaksi keksin.
En voi antaa varoituksia läheisilleni etukäteen, koska en tiedä niitä itsekkään.
Ja pakkohan se on myöntää, että tykkäänhän minä olla esillä.
Pidän siitä, että minut tunnistetaan kadulla. Pidän siitä, että jään ihmisten mieleen.
Oli se mieleenpainumisen syy mikä tahansa, niin pidän siitä. Minut on huomattu :)

Tykkään siitä, että saan kesken päivän vaihtaa lävistyspihdit tupperwaren kippoon.
Erilaisuuttahan se on sekin.

Mutta jatkamalla tätä blogiani niin toimin taas omien odotusten vastaisesti.
Joten minähän sittenkin kapinoin kirjoittamalla tätä \m/
Huh en siis olekkaan trendipelle vaan erilainen :D

Vasta kolmas postaukseni ja päästään eritteiden ihanaan maailmaan.

Jeee, hurraa ja huikeat aplodit!
Martta 1v 4kk vihdoinkin teki ekan pissansa pottaan.
En olisi koskaan uskonut miten iloisia asioita pissa-kakka asiat ovatkaan.
Kaikkihan toki tietävät miten pieruhuumori toimii aina. Veikkaan, että salassa oma äitinikin naureskelee pieruille vaikka väittääkin muuta :)

Tämän aamuinen pissailoittelu oli suuri tapahtuma senkin vuoksi, ettei pikku rinsessani juurikaan ole osoittanut mitään mielenkiintoa pottaa kohtaa. Ainakaan sen varsinaiseen käyttötarkoitukseen.
Kiva sinne on leluja viedä, laittaa päähän, seisoa sen päällä ja jopa Veikon asioinnin jäljiltä yrittää käsiä pestä siellä. Toimiihan se toki noihinkin käyttötarkoituksiin vallan mainiosti, mutta jospa tästä iloittelusta tulisi päivittäistä tästä eteenpäin.

Lasten kanssa oppii myös sietämään aika paljon asioita. Ei ole niin justiinsa, jos omallakin paidalla on puklua tai räkää. Ja monesti huomaan kauhukseni niistäväni lasteni nenät kädellä ja etsiväni epätoivoisesti räkä kädessä jotain paperia mihin sen pyyhkiä. Ja viime talvena valtavassa mahatautiepidemiassa huomasin uskomotonta taitoa sukeltaa ajoissa oskennusken alle. Osasin jo ilmeistä päätellä milloin keneltäkin lentää oksennus ja tiesin valmistautua syöksymään suihkun alle ettei vain oksennusta menisi sängylle, sohvalle jne.
Tyytyväisin olin siis silloin, kun olin saanut kaiken napattua itseeni. Namii!

Palatakseni viiden vuoden takaiseen ennustajaistuntoon, en olisi ikinä uskonut että kerta toisensa jälkeen vapaaehtoisesti toimisin oksennusämpärinä.

Niin iloinen asia kuin tämä tyttäreni pottakokemus onkin, niin hieman kauhulla odotan kuivaksiopettelua.
Tuoreessa muistissa on nimittäin Veikon vastaava kehitysvaihe.
Vaikka jälkeenpäin ajateltuna Veikko oppi todella helposti kuivaksi, niin tuntui se ikuisuudelta silloin opetteluvaiheessa. Kaksi sohvaa meni vaihtoon, tuoleja ja lattioita pestiin pissalla monta kertaa päivässä.
Ja yksi lempimuistoistani oli yöllinen hiki. Koska perhepedin ihanuus sai hieman negatiivista makua, kun pissakarkailujen vuoksi lakanamme alla oli sellainen järkyttävän hiostava muovifrotee. Heräsin hikisenä talvipakkasöinäkin. Mutta taas jälkeenpäin ajatellen ehkä se hiki oli parempi vaihtoehto kuin herätä niissä muissa mahdollisissa eritteissä.

Kekseliäisyys myös lisääntyy lasten kanssa. Tarpeeksi monet tuolit ja sohvat pissattuna, päätin että Veikko Pörhö ei istu enää mihinkään ilman tyynyä. Se tyyny kun on huomattavasti helpompi tuikata pesukoneeseen, kun sohva. Ja Veikko kyllä kiltisti oppikin tämän tyynyn päällä istumisen ja itse muisti laittaa sen kehottamatta aina alleensa. Pitkään kuivana olleenakin Veikko saattoi kysysä minulta, että äiti saanko istua ilman tyynyä?

Mutta näinä helteillä voin kertoa, että en tasan virittele muovitettua froteeta minnekkään.
Joten siinä mielessä ei kyllä haittaa, että Martta vasta opettelee tätä  jaloa taitoa.
Jotenkin kahden lapsen kanssa nämä pissa lätäköiden siivoamiset ei kauheesti innostakkaan.

Nyt olen siis näköjään blogini suunnankin valinnut. Kolman kirjoitus ja pissa, kakka, räkä ja oksennus tuli mainittua. Kauhunovelliako tässä väsään? En kun sehän onkin mun elämää :)

Noniin, nyt lähtee blogini siis vihdoinkin käyntiin :)

Uskalsinhan minä vihdoinkin.
Kirjoitin ensimmäisen blogikirjoitukseni jo yli kolme vuotta sitten.
En koskaan sitä laittanut julkiseksi....ja olin melko varma, että tässäkin käy niin.
Mutta saimpas rohkeutta tehdä tämä.

Edelleen en tiedä mihin suuntaan alan blogiani pitämään.
Sen päätöksen nyt tein, etten anonyymisti kirjoita, joten näin toivon blogini olevan rehellisempi ja aidompi.

Olen monesti miettinyt minkälaista blogia haluaisin pitää,
mutta nyt kun olen sen vihdoinkin avannut...niin olenkin ihan sormi suussa.
En osaa päättää mikä olisi blogini päätarkoitus?

Laittaa vähän elämääni paperille näin nykyaikaisessa muodossam, se kai se on.
Olen koko ikänä kirjoitellut eräänlaisia muistiinpanoja elämästäni.
Purkanut tavallaan asioita sillä tavalla. Itse kutsun näitä kirjoituksia kirjeiksi..
Usein ne on tarkoitettu vain minulle, enkä ole niitä kirjoitusvaiheessakaan aikonut lähettää kenellekkään.
Olen todella tempperamenttinen ihminen ja monesti asioiden päämäärät ja varsinkin ratkaisut jää kaiken sen hölönpölön jalkoihin, kun alan keskustella ihmisten kanssa asioista. Etenkin jos kyse on jostain negatiivisesta. Näin asiat jäävät paitsi selvittämättä myös vaivaamaan minua.
Joten kirjoittaminen auttaa siinä. Kun kirjoitan asioita paperille, niin tulee väkisinkin ajateltua asioita joista kirjoittaa. Ja usein myös tajuaa miten hölmöjä nämä dramatiikkaa aiheuttaneet asiat olivatkaan. Ei ne maailmaa kaataneetkaan.

Monesti riittää, että kirjoittaa ongelmat, ärsytyksen aiheet ja kaikki pohdittavat asiat ylipäänsä ylös.
Asiat tuntuu sen jälkeen aika helpoilta usein.
Joskus joutuu kirjeen lähettämään esimerkiksi miehelleni.
Näin hoidan siis myös parisuhdettamme. Ja olen huomannut sen oikeasti olevan hyvä keino meille kahdelle tulisielulle. Me emme varmaan koskaan saisi mitään hankalaa asiaa muuten käytyä läpi.
Joten suosittelen muillekkin räjähdysvaarassa oleville ihmisille kokeilemaan kirjoittamista.
Ja pääasiahan se on, että jotenkin asiat tulee selvitettyä. Jotkut puhuu, jotkut huutaa, jotkut pitää mykkäkoulua ja jotkut ratkaisee asiat sitten kirjoittamalla. Lopputulos sama.
Minulla on niin kova ääni, että ihan hieno homma että minulle tämä kirjoittaminen tuo sen avun.
Naapuritkaan varmasti pitää tästä tyylistä enemmän :)

Uskallanko vihdoinkin?

Toteutankohan tässä nyt pitkään haaveena ollutta asiaa...oman blogin perustamista?
Saa nähdä, teenkö tästäkään julkista?

Toisaalta minua kihelmöi ajatus asioiden julkisuudesta, mutta usein huomaan silloin kirjoittavani provosoivammin. Ja silloin asioiden sävy ja jopa tarkoitusperä saa erilaisen suunnan.
Ja en ole siis aivan varman mitä suuntaa haluaisin blogissani olevan.

Minua myös kiehtoo se, että julkaisisin asioita tunnistettavasti.
Helpoin tiehän olisi kirjoittaa anonyymista asioista. Näin voisi tuota provosointiakin turvallisemmin harjoittaa, mutta ehkä minua kuitenkin kiehtoo enemmän se, että jos en nyt varsinaisesti nimelläni kirjoita asioita, niin kirjoittaisin kuitenkin tunnistettavasti.

Kuka minä sitten olen? Miksi haluan kirjoittaa teille?
Elämästäni löytyisi paljon jaettavaa, ainakin omasta mielestäni.
Minusta yksi suuremmista kohteliaisuuksista oli todella hyvän ystävän ilmaisu noin vuosi sitten. Televisiossa oli juuri pyörinyt tämä ohjelma Iholla. Siinä seurattiin viiden erilaisen naisen elämää videopäiväkirjan avulla. Ystäväni totesi minulle, että minun pitää siihen hakea. Olisi kuulemma niin huippua seurata ajatuksiani tässä hullunmyllyssä :)
Toinen kuvaava tapahtuma oli vastoittain. Toinen ystävänä soitti minulle, että toimittaja haluaisi tehdä juttua Meidän perhe-lehteen. He etsivät perhettä jotka olisivat jotenkin omituisia. Meistä tehtiin juttu :)

Onko se sitten jotain myöhäistä tai jopa ikuista kapinointia jotain vastaan?
Halu shokeerata aina jotenkin, olla omalla tavallaan esillä jo pelkällä olemassa olollaan.
Itse selitän esimerkiksi tietyt ulkonäölliset valitani omanlaisena laiskuutena.
En jaksa enää tässä iässä tuhlata aikaani vääränlaisiin ihmisiin, en jaksa tutustua turhaan ihmisiin, joiden kanssa ei sitten olekkaan mitään yhteistä. Oma ulkoinen habitukseni karkoittaa tietynlaiset ihmiset heti ympäriltäni ja näin vältyn noiden pinnallisten ihmisten aiheuttamalta ajanhaaskaukselta.
Joten ehkä tämä muiden mielestä kapina onkin vain laiskuutta?

Joku voisi toki ajatella noita edellämainittuja tapahtumia vähemmin imartelevina, mutta minä pidin niitä kohteliaisuuksina. Kertookahan sekin jotain meistä?

Jos minulle olisi viisi vuotta sitten ennustaja sanonut näin: Olet viiden vuoden päästä kahden lapsen kotiäiti, asut Oulussa, olet Tupperware konsulentti ja suunnittelet tulevia syksyhäitä. Huh huh, ei ikinä tulisi näin tapahtumaan. Mutta tässä elämä nyt on ja nautin siitä enemmän kuin koskaan.

Kuka siis olen?
Olen kaikkea tuota edellämainittua ja paljon enemmän :)