tiistai 30. heinäkuuta 2013

Elämäni puolikkaana

Yksi elämäni rooleista on elää elämää puolikkaana.
Perheeseemme kuuluu nimittäin mieheni tytär, jonka kanssa meillä on tapana lähinnä vitsailla tästä puolikkaan roolista. Otankin hellyttävänä keljuiluna äitipuoleksi kutsumiset.

Paha äitipuoli. Kaikissa saduissakin nimeä käytetään vaan negatiivisesti.
Äitipuoli sanana kuullostaa siis jo inhottavalta, niin voiko sen kantaja olla jotain muuta?

Muistan ajan ennen Pörhöihin tutustumista.
Vannoin aina, etten koskaan ota miestä jolla on lapsia.
Noihin aikoihin omasin paljon muitakin ajatuksia, joiden pyörtämisiä en todellakaan ole katunut.
Olen todella onnellinen, että otin miehen jolla oli lapsi.
Veikkaan, että se on kasvattanut minua kaikista eniten.

Kun vihdoin sain tutustua tähän nykyiseen puolikkaaseeni, kaikki tuntui jotenkin todella luonnolliselta.
Ja pakkohan sen on ollut tuntuakin, koska edelleen olen tässä samassa jengissä mukana.
Aika pian tämä silloin 8-vuotias tyttö ottikin tämän pelottavan sanan esiin.
Kutsunko sinua äitipuoleksi?
Olin hämilläni....enhän minä ollut äiti enkä ainakaan mikään puolikas sellainen.
Eihän minulla ollut lapsia, en voinut olla äiti.
Olenkin näitä humoristisia nimittelyjä lukuunottamatta ollut alusta asti Jenni.
Pidänkin edelleen itseäni enemmän aikuisena kaverina, koska äitihän hänelle on.

Nyt kun puolikas on tullut teiniperkeleeksi (yksi vitsimme lisää).
Niin tuntuu hurjalta. Eihän minulla voi olla teini-ikäistä tyttöä. Vastahan minä itse olin teini.
Mutta kyllä se on biologisestikkin ihan mahdollista, että perheessämme on teini-ikäinen asukas.

Olen kolmenkympin kriisinkin onnistunut vauvahuumaan kadottomaan, joten onko tässä nyt se ikäkriisin paikka. Kun huomaa, että voisi olla teini-ikäisen äiti?

Onneksi voin vedota puolikkaan rooliini tässä, eihän minulla nyt noin vanhoja omia lapsia voisi olla.
Joten sekin kriisi siis selätetty, voin huoletta odotella seuraavaa ikäkriisiä sinne neljäänkymppiin.

Omat teinivuodet on tosiaan edelleen hyvässä muistissa minulla ja miehelläni.
Joten kaikki temput ja kikkailut on varmasti koettu ja tämä tekeekin meidän teiniperkeleen elämän melko vaikeaksi. Kaikki on nähty ja tehty, joten turha on koettaa yhtään mitään. Ei tule menemään meille läpi.
Tämäkin on ehkä kaikkien aikakausien vanhempien yleinen harhaluulo.
Kaikkihan me ollaan joskus oltu nuoria ja koeteltu rajojamme ja veikkaan että vanhempia on kautta aikojen pystytte huijaamaan mitä erilaisin keinoin. Jotkut hieman muita onnistuneemmin.

Mutta tänä päivänä on teinin huijaaminen tehty kieltämättä aika vaikeaksi.
On kännykät joita kaikki kuljettavat aina mukana, ei voi noin vaan kadota.
Olet aina tavoitettavissa ja vanhammatkin tietävät sen.
Tämä toki helpottaa vanhempia. En voi edes kuvitella esimerkiksi omia vanhempiani, kun ne on vaan joutunut öisin odottelemaan milloin se tyttö tulee kotiin. Saan nyt jo lieviä paniikkikohtauksia jos en saa heti yhteyttä teiniimme.

Pelkäsin alkuaikoina asetelmaa äitipuoli-tytärpuoli ja kauhulla odottelen teinivuosien tuloa.
Toki edelleen välillä jännitän asemaani teinin elämässä.
Meillä on onneksi todella fiksu tämä teiniperkele, joten huolta ei ole tarvinnut kantaa on voinut olla vaan pelkästään ylpeä hänestä <3

Yhtä lausetta olen kauhulla odottanut alusta saakka ja edelleen välillä pelkään kuulevani sen.
Et sinä ole minun äiti, et voi määrätä minua!
Silloin lupaankin halata teiniperkelettä oikein lujasti.
Koska minusta on todella ihanaa olla hänen kaveri.
Ja eikös kaksi puolikasta ole yhdessä kokonainen <3



perjantai 5. heinäkuuta 2013

Narinarinaa!

Kauheeta ois olla koko ajan pahalla päällä.
Nyt kun on kaksi päivää ollut aivan kauhee raivo päällä, niin alkaa jo raivostuttaa pelkkä hereillä olo.
Eli siis oravan pyörä on valmis. Miten tästä enää pääsee pois?

Kaksi päivää on nimittäin kulkenut aika samalla kaavalla.
Heti herättyä muistaa tämän raivostuttavan elämäntilanteen ja alkaa ottaa päähän ankarasti.
Yritän kärvistellä päiväuniin saakka puhumalla mahdollisimman vähän.
Nukun lasten kanssa päiväunet ja heti herättyä alan odottaa kello yhdeksää, että saan mennä uudestaan nukkumaan lasten kanssa. Koko hereillä olo aika on ollut armotonta hammasten kiristystä etten huuda jotain aivoverisuonta rikki.

Järkevästi ajateltuna, nythän on kesä ja menkää lasten kanssa päiväksi ulos.
Mutta kun mielentilan on tarpeeksi synkkä, niin ei huvita yhtään mikään.
Ei huvita edes nähdä ketään ihmisiä, kun tekee mieli vaan kiukkuilla niille.
Alan ymmärtää ihmisiä, jotka erakoituvat johonkin perähikilään ja valittavat kaikesta mahdollisesta tekemättä asioille yhtään mitään.

Olen aina inhonnut valittamista ja nyt olen täällä valittanut koko viikon elämääni.
Ja mitään positiivistahan ei tällä valittamisella ole saavutettu. On vaan entistä kurjempi olo.
Inhoan valittajia joten itseinho on korkealla tällä hetkellä.

Tänäänkin olen koko päivän narissut, kun on niin epävakaan oloinen ilma, ettei viiti edes ulos lähteä.
Yhtään vesipisaraa ei ole näkynyt, mutta hyvähän se on varautua sokerista tehtynä tuohon kauheaan luonnonoikkuun olemalla se kuuluisa K otsassa sisällä.

Ja valittamista olen toki suorittanut virallisiakin teitä oikein urakalla, olen kaupungille joka päivä joko soittanut tai laittanut sähköpostia elämisemme vaikeudesta. Tuskin sillä on mitään merkitystä, mutta purampahan johonkin tätä turhautumistani.

Olen kuitenkin onnistunut aika hyvin olemaan purkamatta suuremmin tavaroita.
Aivan pakolliset tavaroiden etsimiset olen toki tehnyt, mutta näillä on nyt pärjättävä muuttoon saakka.
Eihän minulle muuten jää mitään mistä naristakkaan, jos alan enemmän helpottaa tätä laatikkoelämäämme.

Toki voinhan aina keksiä uutta aihetta, sehän se narisijan urassa onkin kai se kantavin asia.
Aina löytyy asioita jotka voisivat olla edes himpun verran paremmin.

Nytkinhän olen tässä synkkyydessäni unohtanut kokonaan kaikki postiiviset asiat.
Kyllä, niitähän on aika paljon.
Olemme pitkästä aikaa taas koko perhe koossa, teiniperkelekkin kun edelleen halusi kesän tulla viettämään meidän kanssamme. Yleensä paljon töissä oleva ukko on kotona. On kesä ja itikoistakaan ei hirveästi ole vielä haittaa. Tiedämme varmuudella että kolmen viikon sisällä tämä kauhean itseinhokriisin aiheuttanut asumisjärjestely on viimeistään ohi. KOLMEN VIIKON KULUTTUA...se on aika vähän.
Jes, alan hieman jo nousta narisijan kuopasta pois.

Nyt lähden lasten kanssa uimaan. Koska epävakainen ilma ei edelleenkäänä ole näyttänyt muuttuneen edes vesisateiseksi. Ja mikäs onkaan sen hauskempaa kuin uida kesäsateessa.

Joten narisija kuittaa ja lupaa hymyillä edes kerran tämän illan aikana. Vaikka sitten salassa vessassa itsekseen :)

torstai 4. heinäkuuta 2013

Äänekästä elämää!

Olen kyllä tiedostanut koko elämäni ajan olevan aika kovaääninen ihminen.
Sen lisäksi olen myös todella puhelias, joten ääntä on elämässäni aina ollut.
Muistan joskus ystäväni miehen sanoneen minulle ja ystävälleni, että ihan tiedoksi teille että kun menette tuonne kuiskaillen juoruamaan, niin se teidän äänenne ei hiljene yhtään se vaan muuttuu käheämmäksi :)
Äitinikin on joskus ihmetellyt miten saamme koskaan kaveriporukassa puheenvuoroja, kun kaikki ovat niin suulaita ja kovaäänisiä. Kai meillä on sitten ollut jonkunlainen huutokonsertti aina päällä ja kovaäänisin on saanut mielipiteensä parhaiten tuotua esille :)

Ei siis yllätä että olen myös löytänyt melko äänekkään miehenkin joten lopputulos ei voi olla kovinkaan hiljainen meidän perheen kasvaessa. Ja voin kertoa että meillä on todella kovaääniset lapset!

Nyt kun olemme yrittäneet opettaa lapsillemme normaalia puhetapaa, on pakostakin joutunut kiinnittämään huomiota omaan puhetyyliin ja äänenkäyttöön. Melkoisia mölyapinoita ollaan näköjään kaikki.
Mikä onkaan ironisempaa kuin huutaa järisyttävän kovalla äänellä lapselle OLE HILJAA!
Aivan, melkoinen esimerkki.

Kyllä se lapsi kasvattaa niin paljon meitä vanhempiakin.
Ei se ole ollenkaan huono asia, että sitä äänenkäyttöä hillitsee itsekin.
Opetan lapsilleni päivittäin, että tuollaisella huutamisella ei saa mitään.
Miksi siis itse oletan lapsieni tottelevan minua kun huudan heille?
Hermoja, hermoja ja vielä kerran hermoja. Niitä tarvitaan!
En voi sille kuitenkaan mitään, että kymmenen kertaa nätisti sanomisen jälkeen,
tulee väkisinkin mieli karjaista sanottavani.
Miksi ei voi koskaan totella nätisti sanomalla?
Olenko jo siis totuttanut lapseni siihen, että silloin vasta kannattaa hölmöilyt lopettaa kun ääni alkaa äidillä kohoamaan? Enkö voi kun taas jälleen kerran katsoa peiliin?

Täällä laatikollisessa elämässä joutuu kiinnittämään entistä enemmän huomiota omaan käyttäytymiseen lasten ja muuttenkin. On melko haastavaa herätä aamuun, kun heti joutuu menettämään hermonsa väistellessä laatikoita ja vetäessä mahaan sisään, että pääset aamupesulle vessaan.
Ole siinä edes itsesi kanssa rauhallinen saati sitten kun pentuja vilistää siinä kaaoksessa myös.
Hermoja on siis koeteltu oikein urakalla.
Muutamat itkupotkuraivarit on varmaan jokainen perheenjäsen saanut.
Eikä asiaa helpota yhtään se, että verhojen ja mattojen mentyä laatikoihin täällä kaiken äänen lisäksi kaikuu todella paljon.

Nyt tuntuu vaan siltä, että jos täällä laatikkokodissa pystyy elämään suht tervejärkisesti yhden kovaäänisen miehen, yhden teiniperkeleen, yhden uhmaikäisen huutavan lapsen, yhden kiljuvan konttaajan ja yhden koiran kanssa. Niin ei passaa kyllä turhia hermoromahduksia saada uudessa kodissa. Vaan silloin täytyy oikeesti osata hillitä itteään. Hiljaisiahan meistä ei saa millään, mutta kaikki desibelin alenemiset on pelkästään vaan positiivisia.

Kiljusen herrasväen äiti kuittaa ja kiljahtaa :)



keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Turhuuksien laatikot

On jo heinäkuu ja minä olen pitänyt luvattoman pitkän tauon kirjoittamisessa.
Ensin huomasin mökillä ollessani kirjoittavani pitkästä aikaa ihan paperiin ihan oikeilla kynillä.
Niin olin saanut hyvän koukun tähän hommaan. Mutta sitten huomasin jo hävittäneeni nämä muistiinpanoni muutaman päivän päästä. Todennäköisesti ukki oli sytyttänyt niillä saunaa....hyvä niin, koska saunominen on ihanaa!

Nyt olemme kotona jälleen...vaikka ei tämän pitänyt enää olla meidän koti.
Miedän piti asua jo ihanassa remontoidussa rivitalo neliössä. Ja minun kummitytön piti tulla lomailemaan meille, kohta alkaisi Pekan loma ja tässä vaiheessa tavarat olisivat jo olleet hyvin paikoillaan ja ah...suunnittelisimme tulevia syksyhäitä.

PUM...paluu todellisuuteen.
Muutto siirtyi, kummitytön loma piti perua, Pekan kesäloma vaihtui sairaslomaan ja en ole ajatustakaan kerennyt uhrata häillemme.
Asumme siis edelleen remontoimattomassa kolmiossamme ja ettei nyt ihan menisi mukavuudenhaluiseksi tämä asuminen. Niin olemme pakanneet kaikki tavaramme kätevästi pahvilaatikoihin ja jätesäkkeihin.
Onkin todella kätevää ensinnäkin väistellä niitä, varoa mikä laatikko kaatuu kenenkin päälle.
Kun koko perhehän kirjaimellisesti hyppii seinillä täällä. Ruoanlaittakin on hieman haasteellista, koska en edelleenkään ole löytänyt laatikkoa jossa on esim purkinavaaja.

Jokaisella meillä on noin kolme vaatekertaa, jota yritän pestä ja kuivatella käyttöön ajoissa.

Uudesta ihanasta asunnosta olivat entiset asukkaan tehneet remontoitavan yksilön.
Ja nyt tässä jännitellään miten kauan joudumme harrastamaan tätä tetristä täällä.

Toki kun ajattelee positiivisia asioita, niin pääsemme juuri remontoituun ja siivottuun asuntoon muuttamaan viimeistään kuun lopussa. Ja onhan tässä hieman tällaista leirielämän makua ihan kotona ollessa....joten menkööt nyt sitten tämä kesä näin.
Ja on tässä jo tullut huomattua miten vähällä sitä tulee toimeen.
Mitä ihmettä minulla on noissa kymmenissä laatikoissa, jos kerta pystytään lasten kanssa elämään näillä muutamilla ei-pakatuilla tavaroilla?
Tarvitsemmeko oikeasti kymmeniä vaatekertoja kaappeihin jos pidämme vain niitä yksijä ja samoja aina?

Olisikohan siis aika todella käydä läpi omistamiaan tavaroitaan.
Vaikka olevinaanhan minä niin teinkin jo ennen pakkaamista.
Miksi lapsillamme on järkyttävä määrä leluja, jos ne eivät edes kerkiä leikkiä niillä?
Oman kaappini siivosinkin jo ennen laatikoihin pakkaamista ja tuloksena oli melkein kolme jätesäkillistä vaatetta kierrätykseen. Huh huh...ja voin kertoa että vieläkin jäi turhaa laatikoihin laitettaviksi.
En pidä itseäni materialistini mutta keräilijä luonnetta minusta ikävä kyllä löytyy.
Tykkään säilyttää tavaroita sillä ajatuksella, että minä teen tuosta vielä jotain kivaa.
Tämänkin vaatteen saisi pienellä vaivalla tuunattua kivaksi.
Ja tästä rikkonaisesta laukusta saisi materiaalia vaikka mihin.
Rikkonainen avainkaappi on odottanut jo kaksi muuttoa minun inspistä tuunata siitä eräänlainen korunaulakko kylpyhuoneeseen. Edelleen pakkasin siis tämän risan avainkaapin uuteen kotiin meneväksi.
Nyt kun täällä laatikojen välissä poukkoilen, niin kadun kaikkia näitä jättämiäni tavaroita.
Nyt olisi aikaa niitä karsia edelleen pois, mutta eihän täällä voi purkaa niitä enää mihinkään.

Joten jää taas tämä vaihe uuteen kotiin ja siellä käy varmasti niin, että ne jää jonnekkin kaappien takaosiin odottamaan sitä kuuluisaa inspiraatiota.

Pitäisikö minun nyt tehdä jälleen kuuluisa TEE-lista?
Se on yksi loistavimmista päähänpistoistani....ainakin se ideana on aivan loistava.
Teen nimittäin muutaman kerran vuodessa listan tekemättömistä asioista.
Ja laitan sen jääkaapin oveen. Kun olen jonkun asian saanut tehdyksi, vedän viivan tehdävän yli.

Päätän joka kerta, että kaikki listan asiat on tehtävä meni niihin sitten vaikka vuosi.
Usein hirveän innostuksen saaneena viivoja alkaakin tulemaan tehtävien ylle.
Mutta sitten listaan jää aina viivaamattomia asioita ja kun sama lista on useamman kuukauden ajan siinä jääkaapin ovessa kestona aukonut päätäni minulle. Heitän sen tylysti roskiin.
En ole koskaan saanut kaikkia TEE-listan tehtäviä tehdyksi.

En aio luopua tästä listastani vieläkään, vielä minä joku päivä teen sellaisen listan johon saan vetää kaikkien asioiden päälle viivan tehtyn merkiksi :)