torstai 4. heinäkuuta 2013

Äänekästä elämää!

Olen kyllä tiedostanut koko elämäni ajan olevan aika kovaääninen ihminen.
Sen lisäksi olen myös todella puhelias, joten ääntä on elämässäni aina ollut.
Muistan joskus ystäväni miehen sanoneen minulle ja ystävälleni, että ihan tiedoksi teille että kun menette tuonne kuiskaillen juoruamaan, niin se teidän äänenne ei hiljene yhtään se vaan muuttuu käheämmäksi :)
Äitinikin on joskus ihmetellyt miten saamme koskaan kaveriporukassa puheenvuoroja, kun kaikki ovat niin suulaita ja kovaäänisiä. Kai meillä on sitten ollut jonkunlainen huutokonsertti aina päällä ja kovaäänisin on saanut mielipiteensä parhaiten tuotua esille :)

Ei siis yllätä että olen myös löytänyt melko äänekkään miehenkin joten lopputulos ei voi olla kovinkaan hiljainen meidän perheen kasvaessa. Ja voin kertoa että meillä on todella kovaääniset lapset!

Nyt kun olemme yrittäneet opettaa lapsillemme normaalia puhetapaa, on pakostakin joutunut kiinnittämään huomiota omaan puhetyyliin ja äänenkäyttöön. Melkoisia mölyapinoita ollaan näköjään kaikki.
Mikä onkaan ironisempaa kuin huutaa järisyttävän kovalla äänellä lapselle OLE HILJAA!
Aivan, melkoinen esimerkki.

Kyllä se lapsi kasvattaa niin paljon meitä vanhempiakin.
Ei se ole ollenkaan huono asia, että sitä äänenkäyttöä hillitsee itsekin.
Opetan lapsilleni päivittäin, että tuollaisella huutamisella ei saa mitään.
Miksi siis itse oletan lapsieni tottelevan minua kun huudan heille?
Hermoja, hermoja ja vielä kerran hermoja. Niitä tarvitaan!
En voi sille kuitenkaan mitään, että kymmenen kertaa nätisti sanomisen jälkeen,
tulee väkisinkin mieli karjaista sanottavani.
Miksi ei voi koskaan totella nätisti sanomalla?
Olenko jo siis totuttanut lapseni siihen, että silloin vasta kannattaa hölmöilyt lopettaa kun ääni alkaa äidillä kohoamaan? Enkö voi kun taas jälleen kerran katsoa peiliin?

Täällä laatikollisessa elämässä joutuu kiinnittämään entistä enemmän huomiota omaan käyttäytymiseen lasten ja muuttenkin. On melko haastavaa herätä aamuun, kun heti joutuu menettämään hermonsa väistellessä laatikoita ja vetäessä mahaan sisään, että pääset aamupesulle vessaan.
Ole siinä edes itsesi kanssa rauhallinen saati sitten kun pentuja vilistää siinä kaaoksessa myös.
Hermoja on siis koeteltu oikein urakalla.
Muutamat itkupotkuraivarit on varmaan jokainen perheenjäsen saanut.
Eikä asiaa helpota yhtään se, että verhojen ja mattojen mentyä laatikoihin täällä kaiken äänen lisäksi kaikuu todella paljon.

Nyt tuntuu vaan siltä, että jos täällä laatikkokodissa pystyy elämään suht tervejärkisesti yhden kovaäänisen miehen, yhden teiniperkeleen, yhden uhmaikäisen huutavan lapsen, yhden kiljuvan konttaajan ja yhden koiran kanssa. Niin ei passaa kyllä turhia hermoromahduksia saada uudessa kodissa. Vaan silloin täytyy oikeesti osata hillitä itteään. Hiljaisiahan meistä ei saa millään, mutta kaikki desibelin alenemiset on pelkästään vaan positiivisia.

Kiljusen herrasväen äiti kuittaa ja kiljahtaa :)



Ei kommentteja: