Mielikuvitusmaailmamme

Joulukuu...taas se aika vuodesta kun saan pelotella lapsia joulupukilla ja tontuilla.
Kiristän heitä olemaan kunnolla, muuten eivät saa lahjan lahjaa joulupukilta.

Melko karua, mutta totuus tuli minulle päin kasvoja muutama päivä sitten.
Fiksu poikani sanoi urpoilunsa jälkeen, että saan minä niitä lahjoja kuitenkin.

Aivan, miksi sitä aina uhkailee ja kiristää lapsiaan....kun melko harvoin niitä uhkailuja todeksi kuitenkaan laittaa. Aika monesti huomaan itse sanovani Veikolle, että jos et jotain lopeta, niin menet suoraan nukkumaan. Oli kello tuolloin mitä hyvänsä. Toinen melko kulunut fraasi on jos ollaan kyläilemässä, että lähdetään samoin tein kotiin jos et ole kunnolla.
En sitten tiedä, että onko lapseni sitten lopettanut sen hetkisen törttöilynsä, koska en ole koskaan kesken päivän vienyt lastani yöunille tai lähtenyt kyläpaikasta samoin tein kotiin. Vai onko nämä vaan olleet taas niitä tyhjiä uhkailuja joita onneksi huomaan muidenkin äitien käytttävän.

Näin joulun alla huomaan löytäväni keskusteluja myös tästä meidän ihanasta joulupukistamme.
Onko oikein huijata lasta joulupukilla. Aiheuttaako tämä muka oikeasti jotain traumaattista lapsen kehityksellä, jos näin sortuu tekemään. Ollaankohan me kaikki sen takia vähän sekaisin, kun suurinta osaa meistä on lapsena traumatisoitu tällä valkopartaisella vanhalla ukolla joka lahjoo lapsia...tänä päivänähän tuo kuullostaa jopa entistä likaisemmalta illuusiolta. Ihme kun jotkut kiihkoilijat eivät ole näiden natsitorttujen myötä alkaneet vauhkota tästä isomahaisesta namusedästäkin.

Minusta joulu on juuri lasten juhla. Ja lapset tarvitsevat illuusioita.
Joulupukki on ehkä näistä illuusioista suurin. Jouluna onneksi monet aikuisetkin taantuvat näiden lapsuuden tarinoidensa tasolle. Jännitetään joulupukkia tonttulakit päässä. Lauletaan kuusen ympärille lastenlauluja.
Muistetaan että juuri ne mielikuvitusleikit kuuluvat lapsuuteen ja jouluntaikaahan on kaikki nuo tarinat joulutonttuineen ja poroineen. Enkä usko kenenkään lapsen kovin pahasti pettyneen, kun ovat jossain vaiheessa lapsuuttaan saaneet totuuden selville. Ja usein sen illuusion rikkoo ihan lapsi itse. Silloin ollaan askel edempänä mielikuvituksetonta aikuisten elämää.

Minä kadehdin lapsia, he saavat tai oikeastaan heidän pitää leikkiä mielikuvitusleikkejä. He saavat pukeutua naamiaisissa miten haluavat. Heitä ei kukaan katso oudosti jos he kulkevat keskellä kesää batman-puvussaan. He voivat tehdä sen silloin kuin heitä niin huvittaa. Onneksi on meille aikuisillekkin tullut muutamia mahdollisuuksia vähän pitää hauskaa.

Meillä esimerkiksi on vuosikausia ollut perinteiset halloween-naamiaiset.
Ja siellä me aikuisetkin saadaan pukeutua ja me voidaan hetken aikaa leikkiä mielikuvitusleikkejä tässä aikuistenkin maailmassa. Minusta oli ihana huomata miten meidän oma ystäväpiirimme osasi irroitella ja kaikki vieraamme olivat todella panostaneet rooliasuihinsa. Ne jotka eivät siihen pystyneet, olivat myös kuka milläkin verukkeella jääneet juhlistamme kokonaan pois.

Olemme olleet kyllä jo vuosia se kummajaisperhe, joka kerran vuodessa pukeutuu myös zombievaatteisiin ja lähtee kulkemaan ympäri Oulua. Voi kuinka monet ovatkaan kauhistelleet tätä meidän "pimeää puoltamme".
Me kuitenkin mennään silloinkin lastemme ehdoilla, jos joskus joku lapsistamme osoittaisi haluttomuutta näitä meidän mielikuvitusleikkejämme kohtaa, niin jättäytyisimme samoin tein koko perhe hommasta pois.
Tähän saakka olemme kuitenkin saaneet koko perheen voimin osallistua näihin kulkueisiin.
Ja mikä on ihanista, olemme saaneet suurimmaksi osaksi kuitenkin vain positiivista palautetta.
Sillä meidän zombieperhe tuo hyvän mielen kanssaihmisille ja nauraa paljon, joten emme kauhean pahoinvoivilta noin ulkopuolisenkaan silmin näytä.

Lasten verukkeella onneksi monet aikuisetkin uskaltavat heittäytyä mielikuvitusmaailmaan.
On todella vapauttavaa unohtaa kaikki velvollisuutensa, pukeutua vaikka kissaksi ja konttailla ympäri taloa. Myönnän kyllä, että jos aikuinen yksin tämä tekisi, niin varmasti minäkin hieman kieroon hänen touhujaan katsoisin. Joten edelleen on minunkin mielikuvitusmaailmassa parantamisen varaa. Onneksi minulla on nuo lapset joiden avulla saan hölmöillä luvan kanssa.

Kestonalkutusta

Kuuntelin tuossa ukkoni marttakokousta tovin.
Tällä kertaa se käytiin puhelimella.
Käytiin läpi tällä kertaa Jennin pahimpia piikkejä Pekkaa kohtaa.

Huumoriahan ne toki olivatkin, niinkuin usein meidän riidatkin.
Vaikka alunperin ne olisikin ihan aiheesta aloitettuja, niin monesti ne menee nauruksi.
Ja viimeistään siinä vaiheessa ne on sitten loppuunkäsitelty, kun niistä naureskellen jätkien kanssa keskustellaan. Odotankin aina tätä juoruilua, niin tiedän silloin sen, että asia ei enää vaivaa toistakaan osapuolta.

Kyllähän ne meidän ristiriidat ja varsinkin niiden ratkaisut kieltämättä naurattaa itseäänkin pitkienkin aikojen jälkeen.

Inhoan asioiden jankuttamista, joten mainitsen yleensä asioista kaksi kertaa. Jos siihen ei silloinkaan regoida MINUN haluamalla tavalla, niin sitten tapahtuu jotakin radikaalimpaa. Kolmatta kertaa en sano samasta asiasta. Jos en itse pysty jotain asiaa tekemään, niin monesti odotettavissa on kirje puolisolleni, mutta joskus ei sekään riitä.

Entisessä asunnossamme oli eteisessä todella iso säilytysongelma.
Hommasin sinne siis seinään kiinitettävän naulakon.
Seinä johon se piti kiinnittää oli betonia, joten normaalit kiinnityskeinot ei riittääneet.
Vaan siihen tarvittiin proppuja, iskuporakonetta ja kaikkea muuta miehekästä.
Kaksi mainintaa naulakon kiinnittämisestä ei sitten tuottanut tulosta.
Joten kirjoitin valkoiseen seinään paksulla sinisellä vahaliidulla pienen viestin:
TÄSSÄ PITÄISI OLLA NAULAKKO.
Kirjainkoko oli sellainen reilu 10 cm.

Kun tämäkään ei auttanut naulakon kiinnitysintoa, niin aloin taiteilla lisää.
Lopulta eteisen seinäämme koristi tekstin lisäksi piirretty naulakko, jossa ajan mittaan roikkui sitten myös hengareita, lapasia ja takkeja. Kuvitteellisesti tietenkin....koska eihän piirretty naulakko edelleenkään ratkaissut eteisemme säilytysongelmaa.
Tämä hieno eteisen seinämme aiheutti kyllä niin paljon hilpeyttä, että kun lopulta siihen oikeaa naulakkoa mallattiin, niin jopa hetken mietin että jätetäänkö se edelleen kiinnittämättä.

Suolapurkkiammekin koristaa hienovarainen viesti ihan vaan taas miestäni varten.

Kyllästyin myös yksi kerta mieheni tapaan jättää hänen kutsumiaan puolipitoisia sukkia pitkin kotiamme.
Mainitsin tästä jälleen sen muutaman kerran ja lopulta ilmoitusluontoisena asiana kerroin jatkossa peseväni vaan likapyykissä olevat sukat, en meinaa metsästää niitä enää pitkin kämppää.
Ensinnäkin miten puolipitoisia sukkia voi yhtäaikaa olla useampia pareja pitkin kämppää?
Ehkä se on kätevää, kun voi lennosta niitä vaihdella sitten esimerkiksi sohvalla maaten.
Aloin siis keräillä näitä sukkia muovipussiin. Kun aloin sitten pussin täytyttyä ihmetellä asiaa.
Kävi ilmi, että Pekka oli käynyt ostamassa lisää sukkia kaupasta, kun sukkakorissa ei enää niitä sukkia ollutkaan totuttuun tapaan. No täytyy sanoa, että parempi ratkaisu se kyllä olikin, kuin se että se olisi kehdannut alkaa ääneen ihmetellä sukkapulaa.

Tällaisia kestonalkutuksia minä siis harrastan paljonkin. Kaiken minkä sanallisesti jätän sanomatta, niin se voi aiheuttaa pysyvämpääkin kuittailua. Joten ihmettelen suuresti, ettei mieheni ole oppinut tottelemaan minua heti. Taitaa hänkin mielenkiinnon vuoksi odotella mitä keksin milloinkin.
Ja onhan nuo toki paljon hauskempia päänaukomiskeinoja. Ja eikä minun tarvitse edes purkaa mieheni kanssa olevia riitoja salaa tyttöjen kesken, kun voin ne suoraan kirjoittaa vaikka seinään. Ei ne silloin jää kenellekkään epäselväksi.

Ja kyllähän sitä itsekkin nauttii näistä piikeistä. Joten ehkä salaa toivonkin, että mieheni ei muuta tapojaan, että saan näitä kestonalkutuksiani tehdä jatkossakin :)

Ikäkriisin tuomia irtiottoja

Mikä onkaan ihanampaa arkiterapiaa, kun ystävän kanssa vietetty kahvihetki.
Kävimme muutama päivä sitten tällaisessa istunnossa taas oikeasti mielenkiintoisia keskusteluja.
Kyllä, me todellakin puhumme muustakin kuin lapsistamme.
Kyllä, me edelleen ajattelemme muutakin kuin yöheräämisiä ja imetystä.
Meidän keskustelut saattaisi jopa yllättää monet.

Olen silloin tällöin harmitellut, etten löytänyt lasteni isäksi sopivaa ihmistä aikaisemmin.
Että aloitin tämän lapsen teon niin myöhään. On nimittäin oikeesti haastavaa keretä kerryttää sitä toivomaansa suurperhettä, kun biologinen kello jo vihjailee ihan jostain muusta, kun lapsenteosta.
Mutta olen myös huomannut onneksi paljon hyviäkin puolia että tämä ikäisenä vasta sain äidiksi alkaa.
Osaa oikeasti nauttia tästä, en todellakaan kaipaa sitä omaa aikaa juurikaan.
En kaipaa arjen irtiottoja viinilasin äärellä, enkä festareitten telttakännejä.
Olen saanut elää rauhassa senkin vaiheen elämästäni. Ja voin kertoa, että todellakin elin sitä elämää ihan viimeisen päälle. Ja olen siitä todella onnellinen, voin nyt rauhassa nauttia tästäkin elämänvaiheesta, ilman turhia kaipauksia johonkin aivan toisenlaiseen elämäntilanteeseen.

Monet kolmenkympin kieppeillä olevat alkavat tahtomattaankin miettiä elämäänsä.
Mietitään mitä sitä on saatu aikaan ja mitä tekisi vielä mieli saavuttaa.
Liian usein nämä ajatukset liittyvät taas mielestäni hieman epäoleellisiin asioihin.
Saavutuksina pidetään monesti uraa, omaisuutta ja ulospäin hyvältä näyttävää elämää.
Onhan se melko kriisin paikka jos ei olekkaan sitä punaista tupaa ja perunamaata, 1 ja 1/2 lasta ja tietenkin molemmilla täytyy ne vakituiset työpaikat olla ja siltä alalta tietenkin mihin on aikoinaan opiskellut.
Kaikki muuhan on vaan väliaikaista tyytymistä. Eletään sitä "sitten kun" elämää.

Monesti näissä ikäkriiseissä erotaan, kun ajatellaan sen olevan ratkaisu tyytymättömyyteen.
Pitkäänkin yhdessä olleet parit päätyvät eri osoitteeseen, kun hoksataan ettei tämä elämä nyt olekkaan antanut sitä mitä on ajatellut.
Toki ero on jokaisen oma asia ja en lähdekkään kenenkään eroja sen kummemmin analysoimaan.
Mutta väkisinkin tulee mieleeni se, että onkohan se ero aina ollut se oikea ratkaisu elämän tyytymättömyyteen?
Miksi ero nähdään usein helpompana ratkaisuna kun esimerkiksi työpaikan vaihto, alan vaihto tai jopa muutto jonnekkin uudelle paikkakunnalle. Todella monesti kuulee ihmisten haaveilevan ulkomaille muutosta, välivuodesta jossain korvessa. Miksi ihmiset ei tee näitä irtiottoja? Onko oikeasti helpompi erota?
Onko muiden ihmisten mielipiteet jälleen suurena vaikutteena näihin päätöksiin?
Eikä vaan jakseta perustella ratkaisujaan muille ihmisille?

Kovilla panoksilla siis pelataan. Ollaan valmiita tyytymään asioihin muiden mielipiteiden vuoksi.
Tunnen erittäin hyvin erään rakkaan ihmisen, joka sitten viidenkympin villityksessään vasta uskaltaa elää elämäänsä omalla tavallaan. Se on toki hienoa, että edes silloin ihminen pääsee irti kulisseistaan. Mutta on se myös hieman surullista, että sitä on voimia pitänyt kerryttää noin monta vuosikymmentä ennen kuin uskaltaa esimerkiksi sano ei. Onhan se toki vaan helpompaa tyytyä siihen mitä on. Ei tarvitse nähdä vaivaa.
Sittenhän ei kenties ole syytä narista elämästään, täytyisi jopa kohdentaa ne siihen käytetyt energiat ehkä johonkin positiiviseen muutokseen. Onko esimerkiksi aikuisena suoritetut opinnot jotenkin noloja?

Muistan elävästi kotoani saadut ohjeet elämääni.
Opiskele ammattiin, se on nuorena niin paljon helpompaa.
Toki olen tässä asiassa edelleen samaa mieltä, mutta elämäni nyt meni vähän erilailla.
Olin normaalin opiskelijan ikävaiheen työelämässä ja näin kolmenkympin kriisissä ajateltuna myös aika hukassa elämänsuuntani suhteen. En oikeasti vaan tiennyt mitä olisin halunnut opiskella.
Ja uskon kyllä, että jokainen joka lähtee vanhempana opiskelemaan tietää ainakin todennäköisesti paremmin mitä tekee ja mitä haluaa tehdä. Veikkaisin tämän vaikuttavan myös aika olennaisesti opiskelumotivaatioonkin.

Minusta tuntuu ihanalta, kun eräs ystäväni tässä ikäkriisissään haluaa oikeasti muuttaa perheensä elämää.
Eli nähdää se muutoksen halu perheenä, ei yksilönä.
Viimeisimmän kahvikuppi-istunnon aikana juuri pohdimme näitä.
Olisikin ihana pakata koko perhe konttiin ja matkustaa vaikka vuodeksi espanjaan.
Meillä on vielä harvinainen elämäntilanne, että se käytännössä olisi enemmän kuin mahdollista.
Mieheni voi työtään tehdä oikeastaan missä vain, pienemmät lapset eivät ole vielä koulussa.
Uskoisinkin, että jos jotenkin saisimme vielä tuon teiniperkeleemme mukaan, niin mikään ei estäisi meitä tekemästä tätä irtiottoa. Siihen asti kai mekin vain tyydymme olemassa olevaan elämäämme :)

ISI

Tänään on sitten saatu juhlia tuota meidän isiämme.

Me tehtiin ainakin kuusi korttia, kaksi niistä annettiin jo kuukausi sitten.
Aika monet ehdimme hävittää, joten hätäpäissämme teimme aamulla isin vielä nukkuessa uuden kortin.

Yritän usein keksiä myös omalle isälleni jotakin kivaa tänä päivänä.
Pidän laulamisesta ja usein olenkin sukulaisille laulanut web-kameran välityksellä heidän juhlapäivinään.
Nyt halusin laulaa omalle isälleni.
Mutta isälleni laulua miettiessäni, huomasin että isästä on tehty todella vähän positiivisessa mielessä lauluja.
Joko laulussa on jo isä kuollut ja häntä muistellaan laulun sanojen myötä tai sitten isä kuvataan juoppohulluna joka ajaa kirveen kanssa perheen hankeen. En oikeasti löytänyt yhtään laulua isästä jonka olisin sellaisenaan voinut isänpäivänä isälleni laulaa. Aja hiljaa isi tuntui hiemna kornilta, joten tyydyin lopulta vaihtamaan äideistä parhaimman laulun äiti-sanan tilalle isä. On aika surullista ajatella, että äideistä löytyy vaikka miten monta ihanaa laulua, mutta isät on tosiaan näin hylätty. Miksi isät ovat jotenkin eri asemassa äitien kanssa?

Olen aina ollut isin tyttö.
Muistan lapsuudestani hyvin sen, miten isä touhusi minun kanssa.
Teimme isän kanssa retkiä, hiihdimme, ulkoilimme paljon.
Isän kanssa harvoin tappelimme, mutta silloin kun isä suuttui, niin silloin myös usein siihen todellakin oli aihetta. Ja koska isäni oli vuorotöissä, niin hän usein oli myös kotona silloin kun tulin koulusta.
Me olimme todella vähän yksin.

Nyt kun meillä on mahtava tilanne, että mieheni saa tehdä töitä kotona. Niin huomaan miten paljon lapset siitä tykkäävät. Vaikkakin tämä kotona työskentely piti ainakin alunperin olla väliaikaista, niin alamme molemmat kallistua tämän väliaikaisen tilanteen jatkamiseen. Mikä onkaan ihanampaa lapsillekin, että molemmat vanhemmat ovat kotona. Kuinka monella isällä on ylipäätään tällainen mahdollista?
Meillä lapset saavat olla osa myös isänsä työtä.
Veikon tehtävä onkin avata ovi aina asiakkaille ja kohteliaasti hän tervehtiikin aina heitä.
Lapset käyvät kurkkimassa aina Pekan työhuoneen ovella työpäivän aikana,
eivät he sen kummemmin häiritse isää. Ihan niinkuin kävisivät välillä vaan tarkistamassa,
että isi on edelleen siellä.
Minusta on aivan ihanaa, että olemme käytännössä koko perhe koossa päivisin.
Ja uskon, että lapsille jää pelkästään hyvät muistot siitä, että äiti ja isä olivat läsnä.

Tiedän myös senkin, että minun miehestäni ei olisi koti-isäksi. Hän ei pystyisi tätä teatteria ohjaamaan.
Ja arvostan myös hänessä tätä rehellisyyttä. Koska ihan suoraan sanottuna, minä olen itsekkin hieman sovinisti tässä asiassa. En jotenkin edes voisi kuvitella olevani pehmon koti-isän puoliso, eikä minun mielestä miehen tarvitse oikeasti tehdä "akkojen hommia", jos se kerta tuo sen leivän pöytään :)
Pidän oikeista, rehellisistä miehistä. Miehistä, jotka huolehtivat perheestään viimeisen päälle. Ja jotka pitää sen akan kotona tyytyväisenä ja osaavat myös hiljentää sen akan tarvittaessa.
Minä teen sitten oman osani pitääkseni sen ukon tyytyväisenä. Esimerkiksi juuri hoitamalla sen ukon lapset ja kodin :) Usein mietinkin, että elän ihan väärälle vuosikymmenellä. Minä en kaipaa töihin. Minusta on ihana olla kotona ja olla mieheni elätettävänä :)

Monet äidit näyttivät miettivän ennen tätä sunnuntaita, että kuuluuko lasten isiä myös heidän muistaa?
Riittääkö että lapset tekevät ne kortit?
Annetaan sen isin nukkua vaikka vähän pidempään.
Aamiainen hieman normaalia hienommaksi ja jotain parempaa lounaaksi.
Minusta isät ansaitsevat päivänsä ja todellakin muistan myös lasteni isää.
Ilman häntä minä en olisi äiti, ilman häntä ei olisi niitä lapsia tekemässä kortteja.
Rakkaitaan muistaa aivan liian harvoin, joten minusta on ihanaa että on tällaisia valtakunnallisia muistamispäiviä. Jolloin ainakin voin muistuttaa miestäni, lasteni isää siitä, että hän on juuri se isä jonka lapsilleni halusin, hän on juuri se maailman paras isä lapsillemme. Kysykää vaikka lapsilta?

Hyvää isänpäivää siis kaikille teille ihanille isille <3

Saastuttajan tunnustus!

Kirjoitanko ärsyttääkseni ihmisiä?
Minulta kysyttiin tänään näin. Jäin ihan miettimään asiaa...

Toki myönnän, että tykkään provosoida ihmisiä ja kirjoituksillanikin sitä teen jossain määrin.
Ja olishan se melko tylsää luettavaa, jos kylmiä tieteellisiä faktoja vaan kirjoittelisin.
Tunteella kirjoitetut jutut usein myös herättävät tunteita, myös sitä ärsytystä.

Kyllä, kirjoitan siis tunteistani. Omasta elämästäni ja sen tuomista ärsytyksistä.
Aiheeni eivät ole hakemalla haettuja vaan tiettyjen keskusteluiden tai lehtijuttujen aikaansaamia tunteenpurkauksiani. Yksi ilta olin ajatellut kirjoittaa jotakin tänne ja huomasin istuvani tyhjää näyttöä tuijottaen usean minuutin ajan. Purskahdin nauruun ja sanoinkin miehelleni, että täähän alkaa jo tuntua työltä.
Kun väkisin yritin juuri blogiani päivittää.

Tämän jälkeen kirjoittaminen on tuntunutkin taas vaan vapaalta. Kirjoitan silloin kun siltä tuntuu.

Kirjoitanko siis ärsyttääkseni ihmisiä vai kirjoitanko purkaakseni omia ärsytyksiäni.
Näen asian siis todellakin niin, että tämä on oma terapia muotoni.
Ja ilmainen vielä ja veikkaisin vielä että todella toimiva!
Saatan viettää useammankin päivän kotosalla, jolloin ainoat keskustelu kumppanini ovat kaksi alle neljävuotiasta lasta. Vaikka mielenkiintoa ei näistä keskuteluista puutu, niin kyllä näiden ajatusten purkaminen paperille on ollut odotettua enemmänkin terapeuttista.

Monesti ihmiset pitävät minua alkuun ärsyttävänä, se usein johtuu myös siitä, etten jaksa alkaa uusien ihmisten kanssa väittelemään arjen asioista. Ja usein näissä kotiäitiympyröissä tuntuu, että juuri tällaisia vastakkaisasetteluja oikein haetaan. Saadaan ne omat kiksit elämään tappelemalla kasvatusmetodeista ja omista näkemyksistä asiassa kuin asiassa.
Nyt lehtien palstoilla kohutaan näistä ostoskärryissä matkustelevista lapsista.
Ja omankin mammapalstani sivuilla tämä herätti kiivasta keskustelua.
En ole koskaan ymmärtänyt sellaista musta-valkoista ajatustyyliä.
Miksi asioissa on vaan ne kaksi puolta. Miksi pitää olla jostakin asioista jyrkästi jompaa kumpaa puolta?

Minä olen se saastuttaja-äiti, joka on joskus lapsensa nostanut sinne ostoskärryjen kärryosaan.
Enkä suoraan sanottuna ole edes tiennyt että tämä olisi kiellettyä.
Ostoskärryjä säilytetään monissa kaupoissa ulkotiloissa, niin en ole koskaan ajatellut niiden olevan tai edes kuuluvan olla sieltä hygieenisimmästä päästä. Enkä usko, että kovinkaan moni on saanut näistä lasten saastuttamista kärryistä jotakin infektiota. Kyse on siis jälleen kerran vaan esteettisistä asioista.
Kyllä minäkin jättäisin kärryn ottamatta, jos siinä olisi pohja kurassa, mutta en todellakaan miettisi sitä sen enempää. Enkä varsinkaan ärsyyntyisi.

Törmäsin myös keskusteluun aiheesta, että lapsien täytyy osata käyttäytyä kaupassa niin, ettei niitä tarvitse nostella "turvaan" mihinkään kärryihin. No voin kertoa, että aina ei mene niinkuin on suunnitellut. Ja vaikka pidänkin omiani lapsia suhteellisen hyväkäytöksisinä, niin ovathan ne lapsia ja ei niiltä voi odottaa aina ihan armeijamaista käytöstä. Ja en todellakaan hyväksy huonoa käytöstä julkisilla paikoilla enkä myöskään kotona. Ei siis tarkota sitä, etten välittäisi lasteni käytöstavoista jos tinttaan sen kauhukakaran säilöön sinne kärryihin, että saan pakolliset ostokseni ostettua. Ei, en koeta päästä tällä tavoin helpommalla.
Tilanteeseen ei vaan ole ollut silloin muuta ratkaisua. Hoidan usein ostokset yksin lasten kanssa, enkä voi tehdä niinkuin lehtijutussakin ohjeistettiin, että vie huonostikäyttäytyvä lapsi autoon. Saisin melko varmasti sosiaaliviranomaiset kimppuuni, jos meidän letukassa kakara yksin pää punaisena huutaisi.

Minun on jotenkin oikeasti vaikea uskoa, että kaikki nämä vastustajat jotka kirjoittavat hyvin käyttävistä lapsistaan eivät koskaan tule sellaiseen tilanteeseen, että joutuvat joustamaan periaatteistaan.
Lasten kanssa nyt elämä on hieman hektistä ja niinhän se kuuluukin olla. Ne on vasta raakileita.
Ei niiden mielestäni pidä osata käyttäytyä aikuisen lailla. Ja vaikka minua kuinka välillä tympii se tottelemattomuus ja järjetön uhma. Niin silloin voin vain hiljaa mielessäni yrittää edes miettiä, että ihanaa lapseni luottavat minuun he kokevat turvalliseksi raivota minulle. He ovat lapsia. Samalla toki lasken mielessäni kirosanojen lomassa siihen kymmeneentuhanteen.

Onneksi nyt parhaillaan elämämme tuolta osin vaihetta, jolloin toinen lapsista pysyy siinä lapsille tarkoitetussa paikassa kärryissä ja toinen tykkää roikkua kärryissä ihan kaikkien sallimilla alueilla.
Joten olisin voinut ohittaa tämän lehtijutun helposti, koska ei kosketa meidän tämänhetkistä elämää.
Mutta en malttanut olla hiljaa....joten kai minä siis kirjoitan myös ärsyttääkseni? Räyh \m/

Tekniikan ihmelapset

On se vaan suorastaan käsittämätöntä miten nuo lapset osaavat käyttää kaiken maailman vempeleitä.
Ja vaikka päivittäin väännänkin näiden käyttöajoista varsinkin tuon isomman riiviön kanssa, niin pakko myöntää, että kyllä niistä onneksi on hyötyäkin.

Enkä suoraan sanottuna oikein ymmärrä tätäkään kohua, mitä mediassa ja mammaporukoissa usein käydään. Kielletään siis lapsilta kaiken teknisten välineiden käyttö milloin mihinkin syihin vedoten.
Toki minäkin rajoitan käyttöä omilta lapsiltani siinä missä rajoitan esimerkiksi herkkujen syömistäkin.
En näe tässäkään asiassa sen suurempaa ongelmaa, kohtuukäyttö sallittua aivan niinkuin kaikissa muissakin asioissa. Sama pätee niin aikuisiin kuin lapsiinkin.

Annan siis puhelimeni lasteni käyttöön, siinä on ihan heille ladattuja pelejä ja sovelluksia. Ja Veikko osaa jopa itse mennä lataamaan niitä puhelimeeni tarvittaessa. Annan ottaa kuvia puhelimellani ja annan lasteni olla myös tietokoneella. Tottakai seuraan mitä he siellä tekevät, kun kyse kuitenkin on sen verran pienistä lapsista.
Eihän ne muutenkaan juurikaan yksinään touhuile, lapsiraukoilla on aina äiti hengailemassa mukana. Eivät saa hetkenkään rauhaa. Jos omistaisin sellaisen hienon tabletti tietokoneen, niin todellakin antaisin lasteni sitä käyttää.

Miksi niin harvoin puhutaan näiden laitteiden positiivisista vaikutuksista?
Onhan se ihan huikeaa, mitä he oppivat näiden avulla. Veikko osaa melkein kaikki kirjaimet näppäimistöltä. Samoin hiirellä piirtäminen onnistuu melkein paremmin jo nyt häneltä kuin minulta.
Ja internetistä löytyy todella kehittäviä ajanvietteitä lapsille, niin miksi en antaisi heidän joskus niitten parissa aikaa viettää?

Joo, ei ollut minunkaan aikaan tietokoneita lapsuudessa eikä varsinkaan älypuhelimia.
Käpylehmillä leikkivät minunkin mummoni. Mutta minkä ihmeen takia tänä päivänä pitää leikkiä niille käpylehmillä, kun on kerta tarjolla paljon muutakin. Enhän minäkään millään savumerkeillä viestittele naapurikyliin. Enkä pese pyykkiäni millään pyykkilaudalla.

Jotenkin on kummaa miten varsinkin lasten kasvatuksessa ollaan usein kaikkea kehitystä vastaan.
Lasten mielikuvitushan kuihtuu kokonaan, jos sille antaa puhelimen yhdenkin kerran käteen.
Kyllä minun lapset sulassa sovussa päivänsä viettäävät ulkona kivillä leikkien ja myöhemmin älypuhelimella piirrellen. Se on tätä päivää. Ennen niiden käpylehmäleikkien jälkeen piti mennä navettatöihin tai peltohommiin. Kuinka moni tänä päivänä laittaisi pienen lapsen töihin samoissa mittakaavoissa?
Entisiltä ajoilta muistetaankin vain ne ihanat lasten mielikuvitusleikit ja unohdetaan ne velvoitteet mitä lapsille silloin annettiin. Ja juuri juttelin erään vanhemman rouvan kanssa, niin hän totesi miten arvostaa kovasti tämän päivän kotiäitejä. Ennen tehtiin tusina kakaroita, ja ne vaan selviytyi keskenään. Ei niitten kanssa vietetty aikaa. Isommat lapset hoitivat pienempiä. Tänä päivänä ei voisi kuvitellakaan että kouluikäisen laittaisi edes ilman puhelinta liikenteeseen. Tuskin tätä kehitystä on kukaan vastaan?

Ja jos nyt ajatellaan aikaa hieman eteenpäin, niin kyllähän se on vaan fakta, että tietokonetta käytetään kouluissa ja suurimmassa osassa työpaikoistakin päivittäin. Ilman sitä on suorastaan tiettyjä asioita mahdoton hoitaa. Niin onhan se vähän karhunpalveluskin lapsille, että sulkee nämä laitteet kokonaan heiltä.
Koulussa tulee viimeistään jo takaisku näillä käpylehmälapsille, että hetkinen en pysy muiden lasten mukana.

Olen aina inhonnut sellaista musta-valkoista ajatusmaailmaa, että asiat tehdään joko niin tai näin.
Mitenkään ei voi elää sellaisessa harmonisessa yhteisymmärryksessä asioiden kanssa.
Miksi heti ajatellaan jos näkee lapsen puhelin kädessä esimerkiksi bussissa, että voi kauheaa, tuo lapsi se ei tee varmaan yhtään mitään muuta. Miksi tuo äiti ei anna vaikka jojoa sille leikittäväksi.
Ihan raivostuttaa välillä nämä kommentit, voin lyödä vetoa että se älypuhelin kehittää lastani paljon enemmän kuin joku typerä jojo. Ja siltikin lapseni leikkii kyllä myös silläkin oikein mielellään.
Ja monesti verrataan tv-ohjelmia kirjoihin. Sitäkään en oikein ymmärrä.
Meillä molempia harrastetaan päivittäin.

Ja ihan samalla lailla lapseni odottavat pikkukakkosta kuin iltasaduksi luettavaa kirjaa.
Jos kerta vaihtoehtoja on tarjolla, niin minkä ihmeen takia en niitä antaisi myös lapsilleni?

Raha, kaiken pahan alku ja juuri

Olen tässä lähiaikoina usemmankin kerran törmännyt joko lukevani rahasta ja keskustelvani siitä.
Tai tietenkin rahanpuutteesta, eihän kellään ikinä ole omasta mielestä tarpeeksi rahaa.
Näissä keskusteluissa liikutaan omankin mukavuusalueeni ulkopuolella.
En pidä rahasta, niin pakollinen asia kun se onkin.
Mutta en myöskään pidä siitä, että valitetaan rahapulasta jos ei ole esimerkiksi varaa lähteä lomareissulle tai ei ole varaa ostaa hienoa taloa. Ei minusta sellaisissa ole kyse rahapulasta vaan asenneongelmasta.
Mihinkään ei olla koskaan tyytyväisiä.

Rahan tuoma onnellisuus on kuitenkin aika lyhytaikaista.
Mielelläni minäkin ostan kauniita ja varsinkin tarpeellisia asioita.
Todella mukavaa on syödä hyvin ja tuhlata rahaa leluun jolla lapseni leikkii sen muutaman päivän.
Sen jälkeen se onkin vaan lelulaatikossa muiden kaltaistensa kanssa muodostamassa hienoa lelukasaa.

En ole koskaan ymmärtänyt säästämistä ilman päämäärää....säästän sukan varteen, säästän pahan päivän varalle. Miksi? Jotenkin en usko pahaa päivää rahalla pelastettavan.

Nyt kesällä kun koko perheemme oli tukien varassa, niin huomasi miten vähällä sitä tuleekaan toimeen.
Enkä nyt jälkikäteen mietittynä edes muista mistä me tingimme selvitäksemme kesän.

Jos minulla olisi paljon rahaa, toki käyttäisin sitä.
Varmasti ostaisin isomman meidän näköisen kodin ja todellakin uuden auton.
Mutta en todellakaan ole valmis ottamaan sen vuoksi suuria lainoja.
Ja en mitenkään koe jääväni paitsi mistään ilman näitä isoilla lainoilla ostettuja tavaroita.
Pidän tämänkin hetkisestä kodistamme ja jopa autostamme.
Enkä edes ymmärrä miten isoilla lainoilla hankitut asiat ovat sitten muka omia.
Että elämäsi olisi jotenkin muka arvokkaampi, kun olet lainarahoilla rakentanut elämällesi hienot puitteet.

Kyllä siinä joutuu paineen alla tekemään töitä lopun elämäänsä että monien satojen tuhansien lainat saa maksettua. Sitten sitä muserrutaan täysin, jos tämä idylli ei toimikkaan.
En jotenkin usko, että silloin keretään edes nauttia mistään, kun vaan stressataan, miten saadaan kaikki lainat maksettua.
Tiedän aivan liian monta perhettä, jotka ovat rakentaneet pilvilinnoja isoilla lainoilla ja jotka asuvat nyt sitten erillään omissa vuokra-asunnoissaan. Hyi, mikä häpeä se monelle onkaan.
Radiossakin pyörii mainos, jossa mimmi hylätään sen vuoksi, että hän asuu vuokralla.
Melko surkuhupaisa mainos. Ihan pitää mainosten kautta ihmisten tajuntaan luoda mielikuva, että vuokralla asuvat ihmisetkin ovat ihan ok, ei niitä kannata vältellä. Kertoo aika paljon tämän päivän ajatusmaailmasta.


Tänä päivänä on liian monelle kaikki ulkoiset asiat todella tärkeitä.
Jopa liian tärkeitä, unohdetaan kaikki muu kun vain nämä kuoret on kunnossa.
Osataanko sitä nauttia edes niistä?
Unohdetaan, että monet tärkeät asiat ei maksa yhtään mitään.

Minulle riittää se, että on ruokaa ja  katto pään päällä. Oli se sitten vaikka ihan vuokrattu.
Perusasiat kun on kunnossa, niin kaikki muu onkin vain bonusta.
Ja sitä paitsi, näistä bonuksista osaan nykyisin myös todella nauttia.

Niin kliseiseltä kun se kuullostaakin, niin mitään et täältä mukaasi saa.
Joten hyvät ihmiset eläkää sitä oikeeta elämää, sitä elämää mihin ei juurikaan rahaa tarvita.

Moni varmasti ajattelee tätä lukiessaa, että perseaukisen puhetta. Kateellisen panettelua.
Voihan se sitäkin olla, mutta kaikessa rahattomuudessani voin rehellisesti sanoa, etten koskaan ole ollut onnellisempi <3

Ristiriitaisen aikuisen elämää

Mikä onkaan hirvittävämpää, kuin kuullostaa siltä järkevältä, todella tylsältä ilonpilaaja-aikuiselta keskustellessa teinin kanssa.

Kävimme tänään netissä juuri sellaisen keskustelun teiniperkeleemme kanssa.
Hän lähetti kuvan maailman hienoimmista kengistä joihin hän on NIIN rakastunut eikä ehkä voi edes elää ilman niitä seuraava talvea. Ja näitä nimenomaisia korkeakorkoisia kenkiä hän nimitti talvikengiksi.
Ja mitä minä ilonpilaaja paha äitipuoli menenkään ensimmäisenä heittämään...joo, kylläpäs näyttäävät todella lämpimiltä. Onneksi tässä vaiheessa kirjoittamani teksti alkoi oksettaa minua ja soitinkin hätäpäissäni heti teinin perään ja sanoin osta ne kengät!!!

Mitä teinin ala-arvioimista käytökseni taas olikaan, tuskin hän niitä pilkkikengiksi oli ostamassa.
Onhan minullakin sellaiset kaupunkikengät joissa varpaita palelee järisyttävän paljon, mutta silti minä niitä pidän talvisin. Miksi siis minä fiksu aikuinen en käytä turkisvuorattuja paksupohjaisia lämpösaappaita jos niin neuvon kuitenkin tuolle miniaikuiselle. Melko ristiriitaista on tämä aikuisen elämä.

Taas se esimerkin voima. Olen joutunut monta, monta kertaa miettimään omia pinttyneitä tapojani lapsen ojentamisen jälkeen. Miksi en esimerkiksi käytä pipoa aina ulkona. Tämä keskustelu tuli jälleen esille, kun hiukka vastahakoisesti tuo Veikko lippiksen vaihtoi pipoon ilmojen kylmetessä. Veikolle meni vielä tänä syksynä läpi ontuva selitykseni...koska äidillä on niin paljon tukkaa, niin se lämmittää äidin päätä.
Tosin onhan se edes hitusen totta. Uskoisin nimittäin, että Pekan karvatonta päätä oikeasti kylmää jo näillä keleillä, kun taas minun takkutukkapää vielä hyvin tarkenee.

Toinen ja paljon edellistä tärkeämpi seikka mistä olen saanut moitteita lapsiltani, on pyöräilykypärän käyttö.
Miksi äidin pää muka kestäisi yhtään paremmin asfalttia kuin lapsen pää?
Itseasiassa veikkaan, että siinä kävisi todella paljon pahemmin.
Onko ajotaitoni muka niin täydellinen, etten tarvitse kypärää? Entäs niiden muiden tiellä liikkujien virheet, eiväthän ne tietenkään minun kohdalleni satu? Mutta kyllä, olen ainakin opetellut käyttämään pyöräilykypärää.
Enkä minä ihan oikeasti edes keksinyt lapsille yhtään järkevää syytä miksi en käytä kypärää.
Täysin turhamaisuuttani olen sen jättänyt päähäni laittamatta.

Miksi en salli sitten turhamaisuutta lapsiltani?
Käymme monesti kiukunsävyisiä keskuteluja siitä mitä laitetaan päälle.
Jos joku paita ei lapsen silmissä näytä yhtään niin hyvältä kuin äidin. Miksi sitä pitää alkaa ylipuhumaan.
Keksimään kaikkea soopaa, että isikin käyttäisi tätä jos sitä saisin isin kokoisena. Kyllä Batmanilläkin on tälläiset villahousut jalassa talvisin. No ei valmaan ole, oli Veikon vastaus minulle :D
Veikolla on alusta asti ollut aika selvät mielipiteet pukeutumisen suhteen, enkä ole monissakaan asioissa saanut edes ylipuhuttua vaatteita mieleisiksi. Isin on tällä hetkellä aika jumala, joten paljon halutaan siis matkia häntä. Mikä on aika suloista. Onhan ne aika näyttävä parivaljakko samanlaisissa kuteissaan.

Yksi päivä oli vähän kosteampi ilma ulkona ja puin Veikolle sellaiset kurapintaiset rukkaset.
Tietenkin, olenhan käytännöllinen, järkevä aikuinen.
Aikansa kiukuttuaan ne kädessä pihalla, menin turhautuneena paasaamaan miten hyvät ne rukkaset on ja sinä nyt kyllä pidät niitä. Veikko itkusilmissä viskoi rukkasia seinään ja huusi minulle niiden olevan typelät vauvan lukkaset. Kaikilla muilla on sellaiset lukkaset, missä on solmet. Ja näin olikin. Kaikilla pihan pikkujätkillä oli sormikkaat. Kävin siis hakemassa pojallenikin sellaiset. Onhan se melko kurjaa olla pihan nuorin poika ja vielä pitää vauvojen rukkasia. Täysin aiheellinen kiukku. Tosin ilo oli tälläkin kertaa melko lyhytkestoinen. Noin viiden minuutin kuluttua Veikko tuli narisemaan märkiä hanskojaan. Seuraavana päivänä kävimme sitten hakemassa isojen poikien sormikkaat jotka kestää vielä kosteuttakin.

Onhan käytännöllisyys välillä todella tylsää.
Kyllä minäkin haluaisin mennä tennareissa ulos mieluummin kuin kumppareissa.
Mutta aikuisena ymmärrän sen olevat lyhytkestoista iloa.
Annoinkin taas Veikon ihan itse tämänkin asian huomata. Kumpparit oli typerät eräänä aamuna, niin annoin Veikon mennä sateen jäljiltä ulos tennareissa. Noin viiden minuutin kuluttua sisälle tuli oikein kiltti poika, joka toivoi kuivia sukkia ja kumppareita. Ja näin vältyimme turhalta kumppari-lenkkari-väännöltä.

Minunhan pitäisi olla ylpeä siitä, että pojalleni on jo oikeasti omia mielipiteita
eikä se ole mikään räsynukke, jonka äiti voi pukea sellaiseksi kun haluaa.
Tietenkin olen pukenut lapsiani omien mieltymysten mukaan ja edelleen inhoan niitä hassunhauskoja lasten vaatteita, joissa joku traktori puhekuplatehosteiden kanssa ajelee. Mutta ehkä minun on jo vanhimman kohdalla hieman annettava periksi ja toivoa että hänen tyylitajunsa kehittyy jossain vaiheessa äidinkin silmää miellyttäväksi. Ja onneksi minulla on vielä se yksi räsynukke, jota saan pukea vielä mieleisekseni vaikka hänkin alkaa jo selvästi osoittaa mieltänsä jos ei olekkaan jotain hienoa päällä ja kauhulla odotan päivää jolloin  hänen hassunhauskoissa paidoissa joku sateenkaariponi seikkailee.

Aikuisille on tärkeää ulkoiset asiat, ihan jopa niillekkin jotka kulkevat omia polkujaan.
Meistä jokainen miettii mitä päällensä laittaa ja miltä näyttää.
Jos joku väittää jotain muuta, niin se valehtelee.
Sallittakoon siis mielenvapaus edes jossain määrin jo näillä pienemmillekkin tapauksille.
Ihan kaikkea en vielä suostu periksi antamaan, joten joudun ehkä vielä harjoittelemaan ylipuhumisen jaloa taitoja ihan vaan varmuuden vuoksi, pahoja tilanteita varten.

Tunteiden vuoristorata

Alan päivä päivältä tulla varmemmaksi siitä, että suosittujen sketsihahmojen keksijöillä on ollut noin 3-4 vuotias lapsi hahmojen syntymisen aikoihin.
On tämä elämä niin hulvatonta kun seuraa noita papanoita.
Elämä onkin usein kuin suoraan jostain kummelista.
Me kerran päästimmekin Veikon "irti" marketissa. Ja seurasimme vain sen touhuja.
Veikko sai siis mennä omia teitään kerrankin. Ja nauroimme sitten kippurassa seuratessamme tätä kummelin jaksoa.

Huonoina hetkinä pitäisikin aina vaan jaksaa muistaa nämä hauskuudet mitä lasten kanssa tulee ihan tekemättäkin. Koska niitä hetkiä kuitenkin on lukematon määrä päivittäin.
Parhain hetki huonossa päivässä on se, kun aivan väsymyksestä raivoavana pidättelet pahempaa huutomyrskyä, lapsi toteaa puuskahtaen: äiti, minä en nyt jaksa kuunnella sinun valitusta.

Aivan! Miksi lapsen pitäisi jaksaa kuunnella minun narinoitani, kun en minäkään jaksa kuunnella niitten.
Eihän se tietenkään sitä tarkoita, etteikö narinaa puolin ja toisin edelleen ole. Mutta samalla lailla se saa ärsyttää lasta kuin minuakin. Sitä unohtaa liian usein, että pitäisi antaa lapsille samanlaiset oikeudet kiukustua ja turhautua kuin mitä itsellekin. Yksi asia mihin itse huomaan sortuvani, on se että rajoitan välillä todella tiukasti television, tietokoneen ja pelien käyttöä. Ja kuitenkin vietän liian paljonkin aikaa itse facebookkailemalla tai muuten vaan netissä hengailelmalla. Tämän olen oikeuttanut itselleni muka sillä, että se on minun aikuisseurani lasten kanssa ollessani. Onneksi älyän itsekkin miten typerältä tuo jo kuullostaakin. Ja olenkin nyt tehnyt itsellenikin konekieltoja lasten kanssa ollessani. Ja onneksi paras muistuttajani on tämä vanhempi kummelihahmo, joka tulee ojentamaan minua koneella ollessani. Äiti, miksi sinä saat mennä feisbookkiin?

Luin tänään jotain lastenkasvatus-lehtijuttua ja siellä oli todettu, että monesti omia lapsia kohdellaan kaikista huonoiten ja vähiten ymmärtäen. Aikuisiltakin sietää paljon enemmän juttuja kuin pieneltä lapselta.
Koska aikuiset olevinaan osaavat käyttäytyä ja heillä on oikeus sanoa ja tehdä mitä vain. Kun he ovat aikuisia. Senhän pitäisi olla juuri toisin päin. Lapset vasta opettelee kaikkea, heillehän se kärsivällisyys pitää säästää eikä typerille aikuisten kiukkuiluille. Olenkin jo aika hyvin osannut suodattaa elämästäni näitä kiukkupäitä ja toivon mukaan se auttaa minua säästämään hermojani lapsilleni.

En todellakaan ole itse kärsivällisimmästä päästä ja kuten olen aiemmin maininnutkin, niin äänekäskin olen.
Se on melko huono yhdistelmä hermojen loputtua. Veikkaan, että usein tilanne meillä kuullostaa aika paljon pahemmalta kuin se onkaan. Kiitos äänenkäyttömme.
Mutta vaikka meillä kovaäänisesti räjähdellään koko perheen voimin, niin meillä myös salamana lepytäänkin.
Saatammekin vaikuttaa ulkopuolisen silmin aika skitsofreeniselta perheeltä. Muutaman minuutin sisällä meillä on saatettu raivostua, nauraa ja itkeä. Tunteita näytetään siis paljon niin hyvässä kuin pahassa. Kunnon vuoristorataa siis ajellaan koko perhe. Mutta onneksi se onkin näin, että koko perhe käy samoilla kierroksilla. Ei kai siinä kyydissä muuten pysyisikään.

Toisaalta ajatus rehellisestä tunteiden esiintuomisesta on ihaltavaa jopa toivottavaa.
Olen aina halunnutkin sellaista elämää. Nyt kun sitä räjähtelyä on ehkä hieman enemmän kuin ennen lapsia, niin sitä unohtaa tämän ihanteellisen ajatustavan. Tuntee itsensä välillä vaan raivopäiseksi typerykseksi.
Mikään ei nimittäin ole niin mieltä alentavaa, kuin huomata kiukkuavan ihan täysin rinnoin kolme vuotiaan kanssa kilpaa. Ehkä elämäni kohokohtia onkin ollut totaalinen uupahdus kaupan ulkopuolella kiukkuavalle lapselle. Minä superäiti rysäytin käsistäni molemmat kauppakassit maahan ja haistattelin lapselleni.
KYLLÄ. Voi luoja, sitä tunnetta tämän jälkeen. Siinä oli arvostus itseään kohtaan melko huippulukemissa.
Ja traumatkin todennäköisesti onneksi vältettiin, kun anteeksipyyntönikin hyväksyttiin lapseni taholta melko nopeasti. Eikä tapauksesta ole edes ikäviä muistutuksia tullut epämukavissa tilanteissa.

Silloin kuin tällainen räjähdysherkkä ilmapiiri alkaa kodissa olla, sitä monesti rupeaa oikein maksimoimaan sitä kurjuutta ja linnottautuu kotiinsa neljän seinän sisälle kahden vilkkaan lapsen kanssa.
Todella hieno keino lepuuttaa hermojaan. Silloin pitäisi juuri pakata pennut vaunuihin tai autoon ja lähteä tekemään ihan mitä vain kodin ulkopuolelle. Miksi tämän unohtaa liian usein kun tilanne on aluillaan.

Kaiken tämän hulluuden keskellä meillä onneksi myös halataan paljon ja
rakastamme sanoillakin useamman kerran päivän aikana.
Ja olipa päivä ollut miten vaihderikas tahansa, päätämme aina sen yhdessä iltasatua lukien ja molemmat lapset kainoloihini nukahtaen. Silloin ainakin minulta unohtaa kaikki ikävät asiat päivästä ja pelkästään rakastan <3

Järjetöntä tunteilua

Nyt on avioliittoamme sitten juhlittukin.
Ja olihan meille huikeat häät.
Oli mahtava huomata, että lähes kaikki kutsutut olivat meidän vuoksemme vaivautuneet matkustamaan pidempiäkin matkoja juhlimaan kanssamme.
Kun näin kaikki vieraamme, tulin niin onnelliseksi, että elämässäni on niin paljon rakkaita ihmisiä.
En meinannut liikutukseltani saada sanotuksi yhtään mitään, vaikka olin aiemmin suunnitellut pitäväni puheen tuosta noin vain. Se typistyi kyynelten myötä aika lyhyeksi, mutta toivottavasti sitäkin tunteikkaammaksi.

Häissämme oli myös ihana huomata olevansa kaikkine kummallisuuksineen hyväksytty.
Kaikki tunsivat meidät ja meidän oudot tapamme.
Ja häämmekin oli ihan meidän näköiset.
Vaikkakin pääorganisaattori-äitini ei läheskään aina ole samoilla linjoilla meidän kanssamme.
Oli suorastaan liikuttavaa huomata, että hän oli ajatellut vain meitä järjestäessään juhliamme.
Hän teki meidän päivästämme kyllä ikimuistoisen.

Nyt kun olemme saaneet kuvamateriaalia juhlistamme.
Huomaan kuvista välittyvän juuri sitä mitä toivoinkin häistämme välittyvän.
Kuvat ovat aitoja, iloisia ja täynnä naurua ja tunnetta.

Sitä monesti unohtaa, miten ihania ihmisiä sitä elämäänsä on saanutkaan.
Ja miten itsestäänselvinä ihmissuhteita välillä pitää.
Muutamat lähiaikojen ihmiskadot ovat varsinkin antaneet ajattelemisen aihetta.
Kyllä läheiset ihmiset pysyy pitämättäkin elämässä, mutta ei se haittaa jos heille muistuttaa välillä kuinka tärkeitä he ovatkaan.
Koska he ovat todellakin sen arvoisia.

Olen saanut nyt oman perheen.
Ja huomaan kuinka onnellinen olenkaan siitä.
Voin aivan aidosti sanoa, että elän unelmaani.
Meillä on hauskaa, se onkin mielestäni onnellisuuden kantavin voima.
Osata pitää hauskaa.
Onkin aivan käsittömätöntä, että olemme kaksi pelleä löytäneet toisemme.
Eihän kukaan täysijärkinen pystyisikään elämään kummankaan meidän kanssa.
Ainahan sitä verrataan järkeä ja tunteita.
Meidän elämämme onkin usein ihan järjetöntä tunteilua.

Niinkuin elämässämme monesti ihan suunnittelemattakin, häämmekin menivät aika fiilispohjalta.
Ja siitäkin saimme onneksi vaan kehuja. Huolimattomat, hetken mielijohteessa tehdyt sähellykset olivatkin niitä juuri meidän näköisiä asioita. Häämme olivat hauskat.

Elämämme on monesti aika säätämistä. Kun molemmat perheen aikuiset elävät hetkessä ja eivät pahemmin murehdi tulevaa, niin se voi aika ajoin tehdä elämästä tässä hyvin kaavoihin kangistuneessa yhteiskunnassa hieman hankalaa. Mutta kun luin vasta ystäväni tilapäivityksestä lainauksen jonkun viisaan ihmisen kirjoituksesta, tulin onnelliseksi. Lainaus meni näin: "Ellisin mukaan psyykkisten häiriöiden keskeinen ongelma on elämän ottaminen liian vakavasti. --- Ihmisen täytyy hyväksyä ihmisyyteen kuuluva loputon irrationaalisuus ja suoranainen typeryys. Sen kauhistelu ei auta mitään. Vanhat tyhmyydet täytyy heittää mielestä jo senkin takia, että uusille täytyy tehdä tilaa."Jes, teemme sittenkin jotakin oikein.
Meidän täysin järjetön elämämme juuri pitää meidät siis täysijärkisinä.

Vaimo

Nonniin, nyt se tapahtui.
Minustakin tuli siis rouva, vaimo, aviopuoliso.
Nuo tittelit herättävät heti jotenkin arvostusta.
Täytyyköhän minun alkaa siis käyttäytyä nimeni veroisesti, arvokkaasti?

Olen aina jotenkin ajatellut, etten koskaan mene naimisiin.
Ei minulla varsinaisesti ole koskaan ollut mitään avioliittoa vastaan, mutta en ole pitänyt sitä koskaan minkäänlaisena päämääränä. En ole tavoitellut vaimon titteliä.
En muista edes pikkutyttönä haaveilleeni prinsessahäistä.

Jotenkin olen kuitenkin pitänyt avioliittoa pyhänä asiana.
Voiko siis kärjistetysti sanoa, etten hyväksy avioeroa?
Nykyisin mennään hieman pidemmän harkinnan jälkeen vasta naimisiin, joten senkin vuoksi avioliiton onnistumisprosentti pitäisi olla korkempi. Toisaalta minusta tuntuu, että tänä päivänä myöskin erotaan helpommin. Ennen ero tuotti sen verran enemmän häpeän tunnetta , että ero varmasti yritettiin välttää kaikin mahdollisin tavoin. Nykyisin tuntuu, ettei parisuhteen eteen jakseta tehdä juuri mitään. Luovutetaan pienemmistäkin vastoinkäymisistä.
Ja tämän seurauksena yksinhuoltaja- ja uusioperheet ovat enemmän kuin yleisiä.

Kun muutimme tänne asuinalueellemme, kävin mielenkiintoisen keskustelun naapurin 4-vuotiaan pojan kanssa. Olimme siis hiekkalaatikolta lähdössä kotiin ja poika tiedusteli kiireemme syytä.
Sanoin pojalle, että Veikon iskä tulee kotiin kohta ja meidän täytyy siis lähteä laittamaan ruokaa hänelle.
Poika katsoi kummastuneena meitä ja totesi: HÄH? Miks Veikon iskä asuu teillä?
Alkuhuvittuneisuuden jälkeen tuli aika äkkiä surullinen olo. Onko todella harvinaisempaa se, että lapsen isä ja äiti asuu yhdessä? Tosin uusioperhehän mekin olemme, joten naapurinpojan ihmettelylle on ehkä perusteensa.

Avioliitto tarkoitti aikaisemmin perheen perustumista, jopa vihkijämme mainitsi edelleen tämän seikan.
Kun meillä nyt on lapsia, niin mitä me siis nyt perustamme?
Olen pitänyt tosiaan avioliittoa ehkä jopa turhana ja vanhentuneena instituutiona.
Mutta nyt avioituneena rouvana täytyy sanoa, että avioituminen on tuntunut yllättävän tärkeältä osalta perheelleni.

Vaikka emme olekkaan perinteisesti menneet naimisiin ennen perheen perustamista,
on perheellämme hyvin perinteiset työjaot. Minä hoidan kodin ja lapset ja mies tekee töitä.
Kuulen aika ajoin tästä huvittaviakin kommentteja. Miten minunlaiseni anarkistimartta alistuu tällaiseen roolijakoon? Enkö uskalla käskeä miestäni osallistumaan kotitöihin? Teetkö joka päivä ruoan? Miksi miehesi ei herää öisin syöttämään vauvaa? Voisin jatkaa tätä loputtomiin. Mutta miksi kukaan ei kysy mieheltäni, että miksi tuo sinun akka ei käy töissä?
Meille tämä "työjako" sopii molemmille. Minusta on itsestään selvää, että jos minä olen päivät kotona, niin hoidan silloin myös kodin. Sehän on se minun työni. Ja viihdyn kotona lasten kanssa, joten työni minunkin on hoidettava ihan niinkuin palkkatyöläistenkin. Minun työni on lisäksi ihan yhtä tärkeää, koska se pitää arkemme elettävänä ihan yhtälailla kun se mieheni tuoma raha täyttää jääkaappimme. Tai no sen täyttämiseenkin tarvitaan minun apua. Onneksi omaan sellaisen miehen joka arvostaa todella paljon minun työpanostani perheessämme. Olen siis valmiiksi jo oikein hyväksi todettu pikku vaimo.

Minulle avioliiton tuomaa yhtenäisyyden tunnetta lisää myös yhteinen sukunimi.
Nyt perheemme on jotenkin kokonaisempi, ei ole yhtään ylimääräisiä Hämäläisiä enää.
On oikeasti Perhe Pörhö.
Vaimo? Täytyy sanoa, että se kuullostaa toiseksi parhaalta nimitykseltäni, heti äiti sanan jälkeen.

Verikö vettä sakeampaa?

Vanhassa sanonnassakin sanotaan jotenkin näin, että sukulaisiaan ei saa valita, mutta tarvitseeko niiltäkään ihan kaikkea kestää?

Alan olla jo sen ikäinen, että en jaksa tuhlata aikaani sellaisiin ihmisiin joiden kanssa en viihdy.
Ja vielä vähemmän haluan kallisarvoista aikaani tuhlata ihmisiin jotka kerta toisensa jälkeen aiheuttavat vaan pahan mielen.
Minusta on kummallista, että sitä saa sukulaisuuden nimissä käyttäytyä miten vaan.
Jos joku ystäväsi käyttäytyy typerästi, niin kukaan ei ihmettele miksi et vietä hänen kanssaan enää aikaa.
Mutta jos riidankylväjä onkin jokin lähisukulaisesi, niin kaikkiko täytyy sukulaisuuden nimissä antaa anteeksi?
Kuinka monta kertaa sukulainen saa loukata sinua, että saat luopua hänestä?

Sukulaissuhteen lisäksi on myös toinen keino jota käyttämällä saa käyttäytymisensä oikeutetuksi: huolenpito.
Olen sinusta niin huolissani, että koen oikeudekseni jakaa mielipiteeni sinun elämästäsi nyt sinulle.
Ja koska tarkoitusperä on ollut niin jalo, niin ei tarvitse kokea tehneensä mitään väärää loukatessaan muita.
Ja kun on jostain ihmisestä niin huolissaan, voi tämän verukkeella puuttua toisen ihmisen elämään hyvinkin loukkaavalla tavalla.

Mitä vanhemmaksi minä tulen, niin sen vähemmän minä jaksan näiden ihmisten oikkuja.
Kun itse luokittelen itseni aikuiseksi, niin sitä unohtaa että sinuakin vanhemmat ihmiset osaavat käyttäytyä todella lapsellisesti. Enkä nyt puhu tässä valitettavasti positiivisesta lapsen asenteesta.
Ikäähän typeryys ei katso, mutta aikuisten ihmisten huonoa käytöstä on vaan kivuliaampi sulattaa.
Koska silloin tietää, että ihminen osaa käyttäytyä niin halutessaan.

En ole koskaan ymmärtänyt, että miksi vanhuksia pitäisi kunnioittaa täysin ehdottomasti.
Jos vanhemmalta ihmiseltä ei tule hitusenkaan kunnioitusta sinulle, niin onko hän sitten kuitenkin sen arvoinen, että hän sinun kunnioituksen ansaitsee? Minusta kunnioitus täytyy nimenomaan ansaita.
Ja mikä on tämä maaginen ikä, jonka jälkeen sinun käyttäytyminen annetaan anteeksi ikään kuuluvan kunnioituksen ansiosta?

 Ja en ole todellakaan mitenkään vähäisin perustein luovu elämässäni olevista ihmisistä. Kyllä niiden täytyy tehdä töitä sen eteen, että pystyvät katoamaan. Mutta väkisinhän ei voi ketään ihmistä säilyttää elämässään, oli se kuinka läheisesti sukua hyvänsä.

Kun täytyy ajatella myös itsensä mielipahan lisäksi lapsia, niin toki hieman helpommin asettaudun puolustuslinjalle. Koska mitäpä en tekisi lapsien eteen. Jos voin jollakin tavalla välttää lapsieni mielipahan, niin todellakin olen valmis sen tekemään.

Vaikka olenkin tempperamenttia omaava ihminen, niin en ihan vähästä lähde mukaan ristiriitatilanteisiin.
Se tunnetusti ei paranna omaa oloa juurikaan ja on oppinut myös lukemaan tilanteita.
Sitä tunnistaa jo ihmistyyppejä ja tilanteita joissa helpommalla pääsee kun ei reagoi mitenkään.
On niin paljon helpompaa viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa joiden seurasta nauttii.
Joiden seurassa voi ehdotta olla pidetty, rakastettu ja joiden seurassa ei tarvitse varoa.

Sen vuoksi on joskus parempi vaan luovuttaa...

Kiireetöntä elämää

Kyllä taas täytyy todeta, että kyllä tuolla hiekkalaatikolla on ihanaa olla.
Siellä näytetään tunteet laidasta laitaan.
Äskenkin Veikko 15 minuutin aikana kerkesi nauraa, iloita, raivostua ja itkeä.
Joten koko tunneskaala tuli eikä juurikaan enää näytä mietityttävän tuo äskeinen tunteiden vuoristorata.
Ihailtavaa tunteiden näyttämistä.

En ehkä oleta tai haluakkaan aikuisten ihan samalla tavalla kaikkia tunteitaan julkisesti näyttävän,
mutta kyllä joskus toivoisi että edes joskus osattaisiin myös ajatella sillä tunteella.
Ei kaiken tarvitse olla niin järkevää. Ei aina kaikkea tarvitse viimeisen päälle suunnitella ennen kuin uskaltaa jotakin sanoa ja tehdä.
Tässäkin tuntuu monesti se kultainen keskitie puuttuvan. Joko ollaan niin anarkisteja ettei välitetä yhtään mitään mistään ja näytetään ne tunteet samalla tavalla kuin nuo hiekkalaatikon mini-ihmiset.
Tai sitten ollaan niin järkeviä aikuisia kulissitakeissaan, että saan pahoinvointiakohtauksia seuratessani niitä.

Miksi se on niin vaikeaa olla jotain siltä väliltä. En koe kuuluvani kumpaakaan kategoriaan.
Miksi ei voi olla hyväkäytöksinen anarkisti?
Minä ainakin koen omaavani hyvät käytöstavat vaikka en ihan kaikkea ajattelekkaan loppuun saakka.
Tykkään elää hetkessä ja lasten kanssa se onneksi on mahdollista.

Ei voikkaan suunnitella kovin tarkkoja aikatauluja, kun ne ei kuitenkaan onnistu suunnitelmien mukaan.
Tänään hirveällä kiirellä taas paahdoimme bussipysäkille ja viiden metrin välein hoputin Veikkoa.
Veikko kun halusi kerätä hienoja kiviä laukkuun, käydä välillä tarkistamassa onko ojassa jotain aarteita, huutaa alikulkutunnelin alla kaikkien tuntemiensa ihmisten nimet.
Siinä vaiheessa tajusin taas luovuttaa ja menin auttaa Veikkoa muistamaan kaikkien tuttavien nimet.
Ja Martta kikatteli vaunuissa kun alikulkutunneli kaikui niin kivasti.
Ei meillä nimittäin ollut taas kiire yhtään mihinkään. Olin vaan taas aikatauluttanut menomme just siihen seuraavaan bussiin vaikka pääsimme ihan hyvin 20 minuuttia myöhemmin lähtevällä bussilla päämääräämme.
Sitä on vaan niin kauan elänyt aikataulujen mukaan, että on vaikea muistaa välillä tätä ihanaa mahdollisuutta joka minulla nyt on. Voin itse tehdä omat aikatauluni, joten miksi ihmeessä unohdan sen liian usein ja menen kiireen kanssa. Taas voin kiittää noita lapsiani tuosta muistutuksesta, että voi ihan hyvin keräillä välillä kiviä matkan varrella ja hyppiä jokaisen asfaltissa olevan murtuman yli. Ei tarvitse tehdä kiirettä jos sitä ei oikeasti ole. Aina tulee seuraava bussi.

Näin syksyn tullen monet aikataulutetut harrastukset alkavat monella.
On muskaria, värikylpyjä, pikkukouluja. Varmasti vaihtoehtoja löytyy jokaiselle viikon arkipäivälle niin halutessaan. Ja hienoja harrastuksiahan nämä ovat ja  olenkin tuntenut huonoa omaatuntoa, kun en yksinkertaisesti jaksa säätää arkeamme noitten kerhojen aikataulujen mukaisesti.
En jaksa muutaman tunnin takia lähteä viemään Martan kanssa Veikkoa askartelemaan toiselle puolella kaupunkia, kun se voi mielin määrin tehdä sitä kotonakin.
Joku totesi minulle, että saisit sitä omaa aikaa sen pikkukoulun ajan. Mitä omaa aikaa?
Minä hikihatussa todennäköisesti kiireen kanssa hoputtaisin liian aikaisin aamulla Veikkoa sinne kerhoon.
Jonka jälkeen alkaisi tämä minun oma aikana.. Eli Martan kanssa menisimme kotiin ja lähtisimme samoin tein melkein hakemaan Veikkoa sitten pois. Kuullostaapa todella houkuttelevalta. Myönnän etten ole niin reipas ja nyt sitten lapseni saa kärsiä tästä.
Lapseni sosiaaliset taidot siis jäävät kehittymättä, kun olemme kotosalla. Ei ole päiväkotia, kerhoja missä sosiaalisia kontakteja lasten kanssa voisi harjoittaa. No kun tuota minun esikoistani seuraa, niin ehkä se on ihan hyvä. Jos se tuosta vielä sosiaalisemmaksi muuttaa, niin se menee jo hieman pelottavaksi :)

Lupaan kyllä, että sitten kun Veikko itse haluaa jotain harrastusta alkaa harrastaa, niin varmasti se hänelle mahdollistetaan. Ennen sitä sen on nämä laulut laulettava äidin kanssa, taulut maalattava kotona ja leikit leikittävä omien ystävien tai  leikkipuistoista löytyvien lasten kanssa.
Uskoisin sosiaalisten taitojen karttuvan myös siinä sivussa luonnollisestikkin.

Ei mene meilläkään kovinkaan kauaa enää kun arkea rajoittaa aikataulut, ensimmäinen Veikonkin aikatauluelämään tutustuminen lukujärjestyksen myötä häämöttää jo aivan liian lähellä.
Joten täytyy nyt nauttia näistä ajoista ilman kelloa.

24/7 lapsellinen

Tänään pikku vesisateessa hiekkalaatikolla istuessa huomasin kuinka hyvää seuraa minulla siinä onkaan.
Omat lapseni nauroivat ja tekivät hiekkakakkuja.
Vähän aikaisemmin olin yrittänyt saada heitä lähtemään sisälle,
kun takapuoli oli ainakin minulla märkänä ja hiekkakin oli niin kosteaa, että sotki kaikkien meidän vaatteet.
Ajattelin, että kyllä on paska päivä. Vettä sataa ja lapsetkin hyppii seinille ja minulla ei ole ketään järkevää juttuseuraa.
Mutta sitten huomasin tosiaan, että vesisade ja märkä peppu ei tosiasiassa haitannut edes minua.
Ilma oli ihan lämmin ja hiekkakakutkin onnistui kosteasta hiekasta aivan loistavasti.
Lopetin siis paskan päiväni ja aloin ajella kivellä  pitkin hiekkalinnan teitä.
Ja kun vettä alkoi sataa hieman enemmän, testailimme miten hienosti saippuakuplat poksahtelevat vesisateessa.

Monet ovat avautuneet minulle kotona olostani, että he eivät ikinä pystyisi samaan.
Kun saa olla aikuisten kanssa tekemisissä, niin sitten sitä osaa nauttia lasten kanssa puuhastelusta.
Jaksaa olla parempi äiti, kun käy päivät olemassa töissä.
Tämä yhtälö ei minulle avaudu yllättäen ollenkaan.
Tuntisin huonoa omaatuntoa, etten saisi olla lasteni päivään osallisena.
Se aika minkä olisin lasteni kanssa olisi kaikille sitä väsynyttä kiukkuaikaa.
On raskas työpäivä takana, lapsilla pitkä hoitopäivä ja nukkumaan meno jo siintää kaikkien silmissä.
Ja tämän hetkenkö minä olisin sitten se parempi äiti?

Miten jaksan sitten olla 24/7 lapsellinen?
Ehkä minä olen taantunut jollekkin asteelle elämässäni, koska viihdyn suurimmaksi osaksi lasteni kanssa.
Osaan minäkin kiukutella ja saada itkupotkuraivareita, mutta ne unohtuvat melko nopeasti kun seuraa vaan noiden kiukkujen aiheuttajia. En suoraan sanottuna jaksa kauheasti stressata elämästämme.
Menemme aika lasten ajatusten mukaan.

Ja en myöskään pode kauhean huonoa omaatuntoa jos lapseni aloittavat joskus aamun kekseillä.
Tuskin heidän ruokatottumuksensa vääristyy tästä, ainakaan kovin pitkäksi aikaa.
Ja jos isänpäiväaskartelujemme seurauksena koko olohuoneen lattia ja omat ja vieraat lapset ovat viikkoja sinipunaisia, niin eihän sille voi kun nauraa. Lahjat kun vielä olivat aivan kauheita.

En myöskään raaskinut pestä olohuoneemme pöytää Martan tussipiirtelyn jäljiltä heti, joten nyt meillä on valkoinen pöytä jossa on violetin värisiä koukeroita. Aika hieno se on minusta edelleen.
Piirtelyä meillä tapahtuukin paljon ja on enemmän kuin ymmärrettävää että lapsemme piirtävät ihoonsa kuvia.
En ole kuullut kovinkaan monen lapsen saaneen vakavia myrkytysoireita tussileikkien jälkeen, joten minä haltioituneen olen kehumassa hienoa tussitatuointeja torujen sijaan.

Kun miettii miten paljon noiden kanssa saa nauraa ja saahan siinä itsekkin taantua niin sanotusti luvan kanssa lapsen tasolle.
Saa piirtää sormiväreillä mahaan hauskan naaman ja puhallella saippuakupllia vesisateessa ja mikä parasta hyppia vesilätäköissä. Se on oikeasti hauskaa, suosittelen ottamaan sen riskin, vaikka joudutkin märät vaatteet pesemään sen jälkeen. Se on suoraan sanottuna vapauttavaa!
Huomaan monesti kuinka ongelmavapaata aikaa lasten kanssa touhuilu on. Et sinä jouda hiekkalinnaa rakentaessa pohtimaan esimerkiksi rahaongelmiasi, tärkeintä on että saat linnan tornin parvekkeen pysymään paikoillaan.
Ehkä tämä onkin salaisuuteni, että en ota kaikkea niin vakavasti.
Moni voi ajatella sitä lapsellisena ja vastuuntunnottomana tapana elää.
Sitä se varmaan myös on, mutta voin aika huoletta todeta että lapsillamme on aika usein hauskaa ja heidän kanssaan todella vietetään aikaa. Niin kliseiseltä kun tämä kuullostaakin, niin se on niin lyhyt aika kun ne ovat pieniä. Niin lyhyt aika kun ne haluavat sinun kanssa viettää aikaa.

En valehtele oikeasti ollenkaan, kun sanon etten juurikaan kaipaa aikaa ilman lapsia.
En kaipaa sitä paljon puhuttua omaa aikaani. Minulle riittää sellaiseksi nämä illan tunnit jotka kirjoitan.
En siis todellakaan kaipaa töitä ollakseni parempi äiti.
Olen todella ylpeä siitä, että saan olla äiti <3

Ne omat pikkuriikkiset harmini.

Monesti kuulee vähättelyä omista toimistaan ja elämästään.
Niillä on kiltit lapset ja hyvinkoulutettu koira.
Niillä on hyväpalkkainen työ ja kiva koti kivalla alueella.

Mutta olen huomannut myös toisenlaista vähättelyä ja varsinkin jälleen kerran sen kaikenmuuttavan lapseutumisen jälkeen.

Vähätellään omia murheita ja negatiivisia tunteita.
Hiekkalaatikolla jopa kilpaillaan siitä, kummalla on enemmän oikeus narista ongelmistaan.
Ai sinä ei ole nukkunut ollenkaan koko vuoteen, no en minä sitten viitsi edes mainita muutamista unettomista viikoistani.

Ja jos jotakin perhettä kohtaa jokin suurempi ongelma, niin silloin hävetään omia ongelmia entistä enemmän.
En voi harmistua lapseni nuhasta, kun toisella on lapsi vakavasti sairaana.
En saa olla pettynyt kun en voi ostaa lapsella kivaa takkia rahapulan takia, kun toisilla ei ole rahaa ruokaankaan.
Tekeekö se meistä jotenkin parempia sitten, ettemme koe pettymyksen tunteita ja kiukkua oman elämän harmeista. Pitääkö ne kaikki säästää muiden elämien surkutteluun?

Tottahan se on, että suurimmalla osalla ne murheet ovat aika pieniä, mutta mitä sitten?
Ne on sinun sen hetkisen elämän murheita ja tuskin sinä niitä kauaa jäät suremaankaan.
On ihan turhaa sievistelyä taas jättää kaikki omat harmit sanomatta, kun ne ei täytä jotain murheseulaa.
Seulaa jonka jälkeen muut ihmiset voivat säästää ne omat murheiden käsittelyt sinun ongelmien surkutteluun.

Totta on, että aina löytyy jollain isompia murheita ja silloin omat murheet tuntuvat joskus jopa naurettavilta.
Ja näinhän se kuuluukin mennä. Silloin olen omalla tavallani käsitellyt sen huolenaiheen pois päiväjärjestyksestä, kun olen tajunnut miten vähäinen se olikin.
Mutta ei siitä pidä tuntea huonoa omaatuntoa. Se oli sen hetkinen kiukunaihe ja edelleen tiedostan miten suuria murheita maailma kantaakaan. Tiedostin sen myös silloinkin kun kiukkusin omaa säälittävää takaiskuani.

Jokaiselle perheellä on omat ongelmansa ja kun sinä elät niiden keskellä niin ne ovat silloin sinulle isoja asioita. Ei minun oma konkreettinen arkeni ainakaan mene huonommaksi muiden ihmisten ongelmia takia.
Niin karulta kun se kuullostaakin, niin omat pesemättömät pyykit kiukuttavat minua paljon enemmän kuin afrikan nälkäiset lapset.
Eikä ne minun pyykkivuoreni peseydy ollenkaan murehtimalla näitä lapsia.

Minulla on edelleen sympatiat suuria ongelmia läpikäyville ihmisille.
Mutta myönnän että kulutan osan energiastani myös omien pikkuriikkisten harmieni purkuun,
ettei niistä tulisi suurempia.

Superäidit

En koskaan lapsettomana voinut kuvitellakaan, mitä kaikkea äidit joutuvat sietämään.
En arvannut, että lapsen saannin jälkeen olen vapaata riistaa kaikella mahdollisella arvostelulle.
Ja todellakin minulle saa kaikesta kertoa oman mielipiteen ja neuvoa varmuuden vuoksi kaikessa mahdollisessa. Enhän minä osaa käyttää omia aivojani saatikka hoitaa lapsia ilman näiden superäitien neuvoja.

Kyllä, puhun siis äideistä.
Aina puhutaan vertaistuen tärkeydestä ja tuoreiden äitien varsinkin kannattaa verkostoitua.
Hakeutua samassa elämäntilanteessa olevien joukkoon. Jakaa yölliset heräämiset ja kakkavaipat.
Näin jaksat vauva/lapsiperheen arkea paremmin.

Mutta miksi kukaan ei varoita näistä superäideistä?
Nämä superäidit jakavat omia näkemyksiään kasvatuksesta.
He ovat jo esikoisensa saatuaan virheettömiä.
Ja se kritiikin määrä, mitä saat kuulla näissä verkostoitumiskokouksissa.
Se saattaa nimittäin säikäyttää.
Jos imetät, niin ethän vaan imetä julkisesti.
Ja et kai sinä enää tuon ikäistä lasta imetä?
Jos et imetä, niin kuinka voit tehdä tämän omalle lapsellesi?
Ettekö te harrasta vessaviestintää ja voi herranjumala, käytätkö kertakäyttövaippoja?

Nykyään on niin kauhean tärkeää olla kaikki langat aina hallitusti käsissä.
Täytyy olla hyvä työssään, hyvä äiti, hyvä vaimo
ja sosiaalinen elämäkään ei saa muuttua lasten saannin myötä.
Monesti huomaan ajattelevani, että kauheaa jos olisin herkempi.
Mitä jos oikeasti ottaisin itteeni noista kommenteista.
Ja harmikseni huomaan monesti arempien ihmisten katoavan näistä yhteisöistä.
Enkä yhtään ihmettele miksi.

Monella äitiys on mullistava elämänmuutos.
Ja on harmillista, että monesti nämä vertaistukea todella tarvitsevat ihmiset säikähtävät näitä superäitejä ja lopettavat käymisen esimerkiksi perhekahviloissa.

En jotenkin ymmärrä näiden ihmisten motiiveja arvostella muita äitejä.
Kertooko se heidän omasta epävarmuudesta, jota koitetaan tuon kaiken tiedottamisen alle peittää?
Peitetäänkö sillä omat virheet, kun etsitään niitä mahdollisia erheitä muiden tekemisistä.
Tai onko kenties provosoinnin takana todellinen arjen sietämättömyys jota vaan ei haluta myöntää?

Ja siinä vaiheessa kun superäidit huomaavat ettei kaikki menekkään kuin lastenhoito-oppaassa,
he alkavat narista ja olla niin väsyneitä. Kun heillä on siihen oikeus.
He alkavat kääntää kaiken niin päin, että ei minun tarvitsekkaan jaksaa.
Tehdään siitäkin sellainen numero.
Äitien oikeus olla väsyneitä, äitien oikeus olla kireitä. On uhmaikää, univajeita ja allergioita.
Siinä vaiheessa taas huomaan, että jos en valita mistään, niin olenkin taas se anarkisti.
Minä olen se joka esitän jotain. Tottakai kaikki vanhemmat ovat väsyneitä ja lapset varmasti koskevat kaikkien hermoon tasaisin väliajoin. Sellaista se on milloin minkäkin kanssa.


Minulle on lukemattomia kertoja kauhisteltu kun imetän lapsiani.
Silloin ihan vauvana, imetin kuulemma aivan liian tiheään.
Ei lapsi tarvitse noin paljon sitä tissiä, se pitää sitä vaan tuttinaan.
Et kai sinä nukuta lapsiasi syliin? Sen kun opetat lapsellesi, niin ei se sitten osaa itekseen nukahtaa ollenkaan.

Kyllä, minä imetän lastani silloin kun se haluaa tissiä. Edelleen 1,5 vuotias tyttöni saa sitä aivan liikaa.
Ja mitä sitten että se pitää sitä tuttinaan? Jos se saa siitä turvaa, niin mikä onkaan sen hienompaa?
Ja kyllä, nukuta edelleen molemmat lapseni kainalooni. Enkä näe siinä kyllä mitään negatiivista.
Miksi ihmeessä en nukuttaisi niitä viereeni? Mikä onkaan ihanampaa kuin tuhiseva lapsi kainalossa?
Ja miksi en uhraisi päiväni lopusta puolta tuntia niin tärkeään asiaan, kuin oman lapseni nukutukseen?
Ja tuskin se enää yläasteella viereeni haluaa nukkumaan.

Ja sekin vielä, että lapsemme nukkuvat meidän kanssa samassa sängyssä.
Pahin kritiikki mitä tästäkin  järjestelystä olen kuullut on se, että se on kieroutunutta ja parisuhteen ongelmien välttélyä. Anteeksi mitä? En hoida parisuhdettani siis oikein, kun yhteiset lapsemme nukkuvat meidän kanssa samassa sängyssä. Miksi sitten kaikilla näillä superäideillä tuntuu kuitenkin olevat aivan kauheat miehet?
En koskaan kuule kenenkään kehuvan heitä. Vaikka heidän lapsensa nukahtavat itekseen omiin sänkyihinsä, jopa omiin huoneisiinsa ja sänky on vain aikuisille. Miksi se parisuhde ei kukoistakkaan?

Olen usein hiljaa näissä tilanteissa, koska en taas jaksa alkaa vääntämään ihmisten kanssa turhaan.
Ja jos tällainen superäiti saa jotain voimaa omaan arkeensa tuollaisella toiminnalla, niin sallittakoon se hänelle.
Minä voin sitten tehdä hiljaista protestiani täällä internertin maailmassa.

Nauttikaamme äitiyden ihanuuksista ja kauheuksista jokainen omalla tavallamme.
Jos yksikin superäiti hillitsee sanomisiaan tekstini myötä, niin kirjoittamisen vaivani ei mennyt hukkaan.

Elämäni puolikkaana

Yksi elämäni rooleista on elää elämää puolikkaana.
Perheeseemme kuuluu nimittäin mieheni tytär, jonka kanssa meillä on tapana lähinnä vitsailla tästä puolikkaan roolista. Otankin hellyttävänä keljuiluna äitipuoleksi kutsumiset.

Paha äitipuoli. Kaikissa saduissakin nimeä käytetään vaan negatiivisesti.
Äitipuoli sanana kuullostaa siis jo inhottavalta, niin voiko sen kantaja olla jotain muuta?

Muistan ajan ennen Pörhöihin tutustumista.
Vannoin aina, etten koskaan ota miestä jolla on lapsia.
Noihin aikoihin omasin paljon muitakin ajatuksia, joiden pyörtämisiä en todellakaan ole katunut.
Olen todella onnellinen, että otin miehen jolla oli lapsi.
Veikkaan, että se on kasvattanut minua kaikista eniten.

Kun vihdoin sain tutustua tähän nykyiseen puolikkaaseeni, kaikki tuntui jotenkin todella luonnolliselta.
Ja pakkohan sen on ollut tuntuakin, koska edelleen olen tässä samassa jengissä mukana.
Aika pian tämä silloin 8-vuotias tyttö ottikin tämän pelottavan sanan esiin.
Kutsunko sinua äitipuoleksi?
Olin hämilläni....enhän minä ollut äiti enkä ainakaan mikään puolikas sellainen.
Eihän minulla ollut lapsia, en voinut olla äiti.
Olenkin näitä humoristisia nimittelyjä lukuunottamatta ollut alusta asti Jenni.
Pidänkin edelleen itseäni enemmän aikuisena kaverina, koska äitihän hänelle on.

Nyt kun puolikas on tullut teiniperkeleeksi (yksi vitsimme lisää).
Niin tuntuu hurjalta. Eihän minulla voi olla teini-ikäistä tyttöä. Vastahan minä itse olin teini.
Mutta kyllä se on biologisestikkin ihan mahdollista, että perheessämme on teini-ikäinen asukas.

Olen kolmenkympin kriisinkin onnistunut vauvahuumaan kadottomaan, joten onko tässä nyt se ikäkriisin paikka. Kun huomaa, että voisi olla teini-ikäisen äiti?

Onneksi voin vedota puolikkaan rooliini tässä, eihän minulla nyt noin vanhoja omia lapsia voisi olla.
Joten sekin kriisi siis selätetty, voin huoletta odotella seuraavaa ikäkriisiä sinne neljäänkymppiin.

Omat teinivuodet on tosiaan edelleen hyvässä muistissa minulla ja miehelläni.
Joten kaikki temput ja kikkailut on varmasti koettu ja tämä tekeekin meidän teiniperkeleen elämän melko vaikeaksi. Kaikki on nähty ja tehty, joten turha on koettaa yhtään mitään. Ei tule menemään meille läpi.
Tämäkin on ehkä kaikkien aikakausien vanhempien yleinen harhaluulo.
Kaikkihan me ollaan joskus oltu nuoria ja koeteltu rajojamme ja veikkaan että vanhempia on kautta aikojen pystytte huijaamaan mitä erilaisin keinoin. Jotkut hieman muita onnistuneemmin.

Mutta tänä päivänä on teinin huijaaminen tehty kieltämättä aika vaikeaksi.
On kännykät joita kaikki kuljettavat aina mukana, ei voi noin vaan kadota.
Olet aina tavoitettavissa ja vanhammatkin tietävät sen.
Tämä toki helpottaa vanhempia. En voi edes kuvitella esimerkiksi omia vanhempiani, kun ne on vaan joutunut öisin odottelemaan milloin se tyttö tulee kotiin. Saan nyt jo lieviä paniikkikohtauksia jos en saa heti yhteyttä teiniimme.

Pelkäsin alkuaikoina asetelmaa äitipuoli-tytärpuoli ja kauhulla odottelen teinivuosien tuloa.
Toki edelleen välillä jännitän asemaani teinin elämässä.
Meillä on onneksi todella fiksu tämä teiniperkele, joten huolta ei ole tarvinnut kantaa on voinut olla vaan pelkästään ylpeä hänestä <3

Yhtä lausetta olen kauhulla odottanut alusta saakka ja edelleen välillä pelkään kuulevani sen.
Et sinä ole minun äiti, et voi määrätä minua!
Silloin lupaankin halata teiniperkelettä oikein lujasti.
Koska minusta on todella ihanaa olla hänen kaveri.
Ja eikös kaksi puolikasta ole yhdessä kokonainen <3

Narinarinaa!

Kauheeta ois olla koko ajan pahalla päällä.
Nyt kun on kaksi päivää ollut aivan kauhee raivo päällä, niin alkaa jo raivostuttaa pelkkä hereillä olo.
Eli siis oravan pyörä on valmis. Miten tästä enää pääsee pois?

Kaksi päivää on nimittäin kulkenut aika samalla kaavalla.
Heti herättyä muistaa tämän raivostuttavan elämäntilanteen ja alkaa ottaa päähän ankarasti.
Yritän kärvistellä päiväuniin saakka puhumalla mahdollisimman vähän.
Nukun lasten kanssa päiväunet ja heti herättyä alan odottaa kello yhdeksää, että saan mennä uudestaan nukkumaan lasten kanssa. Koko hereillä olo aika on ollut armotonta hammasten kiristystä etten huuda jotain aivoverisuonta rikki.

Järkevästi ajateltuna, nythän on kesä ja menkää lasten kanssa päiväksi ulos.
Mutta kun mielentilan on tarpeeksi synkkä, niin ei huvita yhtään mikään.
Ei huvita edes nähdä ketään ihmisiä, kun tekee mieli vaan kiukkuilla niille.
Alan ymmärtää ihmisiä, jotka erakoituvat johonkin perähikilään ja valittavat kaikesta mahdollisesta tekemättä asioille yhtään mitään.

Olen aina inhonnut valittamista ja nyt olen täällä valittanut koko viikon elämääni.
Ja mitään positiivistahan ei tällä valittamisella ole saavutettu. On vaan entistä kurjempi olo.
Inhoan valittajia joten itseinho on korkealla tällä hetkellä.

Tänäänkin olen koko päivän narissut, kun on niin epävakaan oloinen ilma, ettei viiti edes ulos lähteä.
Yhtään vesipisaraa ei ole näkynyt, mutta hyvähän se on varautua sokerista tehtynä tuohon kauheaan luonnonoikkuun olemalla se kuuluisa K otsassa sisällä.

Ja valittamista olen toki suorittanut virallisiakin teitä oikein urakalla, olen kaupungille joka päivä joko soittanut tai laittanut sähköpostia elämisemme vaikeudesta. Tuskin sillä on mitään merkitystä, mutta purampahan johonkin tätä turhautumistani.

Olen kuitenkin onnistunut aika hyvin olemaan purkamatta suuremmin tavaroita.
Aivan pakolliset tavaroiden etsimiset olen toki tehnyt, mutta näillä on nyt pärjättävä muuttoon saakka.
Eihän minulle muuten jää mitään mistä naristakkaan, jos alan enemmän helpottaa tätä laatikkoelämäämme.

Toki voinhan aina keksiä uutta aihetta, sehän se narisijan urassa onkin kai se kantavin asia.
Aina löytyy asioita jotka voisivat olla edes himpun verran paremmin.

Nytkinhän olen tässä synkkyydessäni unohtanut kokonaan kaikki postiiviset asiat.
Kyllä, niitähän on aika paljon.
Olemme pitkästä aikaa taas koko perhe koossa, teiniperkelekkin kun edelleen halusi kesän tulla viettämään meidän kanssamme. Yleensä paljon töissä oleva ukko on kotona. On kesä ja itikoistakaan ei hirveästi ole vielä haittaa. Tiedämme varmuudella että kolmen viikon sisällä tämä kauhean itseinhokriisin aiheuttanut asumisjärjestely on viimeistään ohi. KOLMEN VIIKON KULUTTUA...se on aika vähän.
Jes, alan hieman jo nousta narisijan kuopasta pois.

Nyt lähden lasten kanssa uimaan. Koska epävakainen ilma ei edelleenkäänä ole näyttänyt muuttuneen edes vesisateiseksi. Ja mikäs onkaan sen hauskempaa kuin uida kesäsateessa.

Joten narisija kuittaa ja lupaa hymyillä edes kerran tämän illan aikana. Vaikka sitten salassa vessassa itsekseen :)

Äänekästä elämää!

Olen kyllä tiedostanut koko elämäni ajan olevan aika kovaääninen ihminen.
Sen lisäksi olen myös todella puhelias, joten ääntä on elämässäni aina ollut.
Muistan joskus ystäväni miehen sanoneen minulle ja ystävälleni, että ihan tiedoksi teille että kun menette tuonne kuiskaillen juoruamaan, niin se teidän äänenne ei hiljene yhtään se vaan muuttuu käheämmäksi :)
Äitinikin on joskus ihmetellyt miten saamme koskaan kaveriporukassa puheenvuoroja, kun kaikki ovat niin suulaita ja kovaäänisiä. Kai meillä on sitten ollut jonkunlainen huutokonsertti aina päällä ja kovaäänisin on saanut mielipiteensä parhaiten tuotua esille :)

Ei siis yllätä että olen myös löytänyt melko äänekkään miehenkin joten lopputulos ei voi olla kovinkaan hiljainen meidän perheen kasvaessa. Ja voin kertoa että meillä on todella kovaääniset lapset!

Nyt kun olemme yrittäneet opettaa lapsillemme normaalia puhetapaa, on pakostakin joutunut kiinnittämään huomiota omaan puhetyyliin ja äänenkäyttöön. Melkoisia mölyapinoita ollaan näköjään kaikki.
Mikä onkaan ironisempaa kuin huutaa järisyttävän kovalla äänellä lapselle OLE HILJAA!
Aivan, melkoinen esimerkki.

Kyllä se lapsi kasvattaa niin paljon meitä vanhempiakin.
Ei se ole ollenkaan huono asia, että sitä äänenkäyttöä hillitsee itsekin.
Opetan lapsilleni päivittäin, että tuollaisella huutamisella ei saa mitään.
Miksi siis itse oletan lapsieni tottelevan minua kun huudan heille?
Hermoja, hermoja ja vielä kerran hermoja. Niitä tarvitaan!
En voi sille kuitenkaan mitään, että kymmenen kertaa nätisti sanomisen jälkeen,
tulee väkisinkin mieli karjaista sanottavani.
Miksi ei voi koskaan totella nätisti sanomalla?
Olenko jo siis totuttanut lapseni siihen, että silloin vasta kannattaa hölmöilyt lopettaa kun ääni alkaa äidillä kohoamaan? Enkö voi kun taas jälleen kerran katsoa peiliin?

Täällä laatikollisessa elämässä joutuu kiinnittämään entistä enemmän huomiota omaan käyttäytymiseen lasten ja muuttenkin. On melko haastavaa herätä aamuun, kun heti joutuu menettämään hermonsa väistellessä laatikoita ja vetäessä mahaan sisään, että pääset aamupesulle vessaan.
Ole siinä edes itsesi kanssa rauhallinen saati sitten kun pentuja vilistää siinä kaaoksessa myös.
Hermoja on siis koeteltu oikein urakalla.
Muutamat itkupotkuraivarit on varmaan jokainen perheenjäsen saanut.
Eikä asiaa helpota yhtään se, että verhojen ja mattojen mentyä laatikoihin täällä kaiken äänen lisäksi kaikuu todella paljon.

Nyt tuntuu vaan siltä, että jos täällä laatikkokodissa pystyy elämään suht tervejärkisesti yhden kovaäänisen miehen, yhden teiniperkeleen, yhden uhmaikäisen huutavan lapsen, yhden kiljuvan konttaajan ja yhden koiran kanssa. Niin ei passaa kyllä turhia hermoromahduksia saada uudessa kodissa. Vaan silloin täytyy oikeesti osata hillitä itteään. Hiljaisiahan meistä ei saa millään, mutta kaikki desibelin alenemiset on pelkästään vaan positiivisia.

Kiljusen herrasväen äiti kuittaa ja kiljahtaa :)

Turhuuksien laatikot

On jo heinäkuu ja minä olen pitänyt luvattoman pitkän tauon kirjoittamisessa.
Ensin huomasin mökillä ollessani kirjoittavani pitkästä aikaa ihan paperiin ihan oikeilla kynillä.
Niin olin saanut hyvän koukun tähän hommaan. Mutta sitten huomasin jo hävittäneeni nämä muistiinpanoni muutaman päivän päästä. Todennäköisesti ukki oli sytyttänyt niillä saunaa....hyvä niin, koska saunominen on ihanaa!

Nyt olemme kotona jälleen...vaikka ei tämän pitänyt enää olla meidän koti.
Miedän piti asua jo ihanassa remontoidussa rivitalo neliössä. Ja minun kummitytön piti tulla lomailemaan meille, kohta alkaisi Pekan loma ja tässä vaiheessa tavarat olisivat jo olleet hyvin paikoillaan ja ah...suunnittelisimme tulevia syksyhäitä.

PUM...paluu todellisuuteen.
Muutto siirtyi, kummitytön loma piti perua, Pekan kesäloma vaihtui sairaslomaan ja en ole ajatustakaan kerennyt uhrata häillemme.
Asumme siis edelleen remontoimattomassa kolmiossamme ja ettei nyt ihan menisi mukavuudenhaluiseksi tämä asuminen. Niin olemme pakanneet kaikki tavaramme kätevästi pahvilaatikoihin ja jätesäkkeihin.
Onkin todella kätevää ensinnäkin väistellä niitä, varoa mikä laatikko kaatuu kenenkin päälle.
Kun koko perhehän kirjaimellisesti hyppii seinillä täällä. Ruoanlaittakin on hieman haasteellista, koska en edelleenkään ole löytänyt laatikkoa jossa on esim purkinavaaja.

Jokaisella meillä on noin kolme vaatekertaa, jota yritän pestä ja kuivatella käyttöön ajoissa.

Uudesta ihanasta asunnosta olivat entiset asukkaan tehneet remontoitavan yksilön.
Ja nyt tässä jännitellään miten kauan joudumme harrastamaan tätä tetristä täällä.

Toki kun ajattelee positiivisia asioita, niin pääsemme juuri remontoituun ja siivottuun asuntoon muuttamaan viimeistään kuun lopussa. Ja onhan tässä hieman tällaista leirielämän makua ihan kotona ollessa....joten menkööt nyt sitten tämä kesä näin.
Ja on tässä jo tullut huomattua miten vähällä sitä tulee toimeen.
Mitä ihmettä minulla on noissa kymmenissä laatikoissa, jos kerta pystytään lasten kanssa elämään näillä muutamilla ei-pakatuilla tavaroilla?
Tarvitsemmeko oikeasti kymmeniä vaatekertoja kaappeihin jos pidämme vain niitä yksijä ja samoja aina?

Olisikohan siis aika todella käydä läpi omistamiaan tavaroitaan.
Vaikka olevinaanhan minä niin teinkin jo ennen pakkaamista.
Miksi lapsillamme on järkyttävä määrä leluja, jos ne eivät edes kerkiä leikkiä niillä?
Oman kaappini siivosinkin jo ennen laatikoihin pakkaamista ja tuloksena oli melkein kolme jätesäkillistä vaatetta kierrätykseen. Huh huh...ja voin kertoa että vieläkin jäi turhaa laatikoihin laitettaviksi.
En pidä itseäni materialistini mutta keräilijä luonnetta minusta ikävä kyllä löytyy.
Tykkään säilyttää tavaroita sillä ajatuksella, että minä teen tuosta vielä jotain kivaa.
Tämänkin vaatteen saisi pienellä vaivalla tuunattua kivaksi.
Ja tästä rikkonaisesta laukusta saisi materiaalia vaikka mihin.
Rikkonainen avainkaappi on odottanut jo kaksi muuttoa minun inspistä tuunata siitä eräänlainen korunaulakko kylpyhuoneeseen. Edelleen pakkasin siis tämän risan avainkaapin uuteen kotiin meneväksi.
Nyt kun täällä laatikojen välissä poukkoilen, niin kadun kaikkia näitä jättämiäni tavaroita.
Nyt olisi aikaa niitä karsia edelleen pois, mutta eihän täällä voi purkaa niitä enää mihinkään.

Joten jää taas tämä vaihe uuteen kotiin ja siellä käy varmasti niin, että ne jää jonnekkin kaappien takaosiin odottamaan sitä kuuluisaa inspiraatiota.

Pitäisikö minun nyt tehdä jälleen kuuluisa TEE-lista?
Se on yksi loistavimmista päähänpistoistani....ainakin se ideana on aivan loistava.
Teen nimittäin muutaman kerran vuodessa listan tekemättömistä asioista.
Ja laitan sen jääkaapin oveen. Kun olen jonkun asian saanut tehdyksi, vedän viivan tehdävän yli.

Päätän joka kerta, että kaikki listan asiat on tehtävä meni niihin sitten vaikka vuosi.
Usein hirveän innostuksen saaneena viivoja alkaakin tulemaan tehtävien ylle.
Mutta sitten listaan jää aina viivaamattomia asioita ja kun sama lista on useamman kuukauden ajan siinä jääkaapin ovessa kestona aukonut päätäni minulle. Heitän sen tylysti roskiin.
En ole koskaan saanut kaikkia TEE-listan tehtäviä tehdyksi.

En aio luopua tästä listastani vieläkään, vielä minä joku päivä teen sellaisen listan johon saan vetää kaikkien asioiden päälle viivan tehtyn merkiksi :)

Aitoa elämää?

Bloginurinaa jälleen...
Juttelin erään ystäväni kanssa blogeista yhtenä päivänä. Ja hän sanoi aika osuvasti, että hänen muutamat ystävänsä pitävät kulissiblogia. Hymähdin silloin ajatukselle tosi elämän täydellisistä naisista.
Nyt kun olen muutaman päivän sen jälkeen taas seikkaillut blogien maailmassa, huomaan törmääväni yhä useammin tällaisiin kulissiblogeihin.

Blogeihin joissa hehkutellaan ihanaa elämää, maailman kilteimpiä lapsia, ihanaa kotia, kaikkea täydellisessä elämässä olevia asioita.
Minäkin toki pidän elämästäni, omistan ainakin silloin tällöin maailman kilteimmät lapset.
Kotinikin on hmmm ainakin meidän näköinen :)
Ja ei parisuhteessanikaan kovin pahasti asiat voi olla, jos me häitä tässä suunnitellaan.

Olen aina nähnyt punaista, jos huomaan ihmisten pitävän jotain roolia yllä.
Jokaisella on tietynlaiset käyttäytymisroolit eri tilanteissa. Ja niitä minä kutsun ihan käytöstavoiksi.
Ei aina tarvitse tuoda sitä omaa mielipidettään esille varsinkaan ventovieraitten ihmisten kanssa. 

Jos mielipiteelläsi ei ole juurikaan mitään merkitystä tilanteeseen, 

niin onko se pakko sanoa vain loukatakseen toista?
Mielestäni voi vain vaikka nätisti hymyillä olematta mitään mieltä asioista.
Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi osata käyttäytyä tilanteiden vaatimalla tavalla.
Se ei mielestäni tee ihmisestä epäaitoa.
Minusta yksi parhaimmista elämänohjeista jonka olen oppinut ja jota perheemme murrosikäisellekkin vasta opetin: Jos ei ole mitään positiivista sanottavaa, niin älä sano mitään.

Epäaitoa mielestäni on, että mielipiteitä vaihdellaan eri tilanteissa ja/tai eri ihmisten seurassa.
Ja että huudetaan pääpunaisena lapsille puistossa ja samalla kirjoitetaan facebook statukseen: Ihanaa kesäpäivää viettämässä lasten kanssa sydän, sydän!

En missään nimessä pidä aitona ainaista valittamistakaan. Se saa minut ihan yhtälailla näkemään punaista kuin tämä ainainen hehkuttelukin. Sekin on tietynlainen tyyli elää. Kun mikään ei koskaan ole hyvin.

Tämä sosiaalinen media on tuonut elämämme kaikkien nähtäviksi.
Ainahan tällaisia kulisseja on pidetty, muistan omasta lapsuudestanikin maininnat: Mitä ne nyt kylillä ajattelee milloin mistäkin? Ja kun kylille ihmiset puhuu sitä ja tätä.
Nyt nämä kylän ihmiset vaan ovat lisäksi facebookissa, blogeissa jne.

Mutta onko se oikeasti niin tärkeää mitä ne ihmiset ajattelee?
Jos oma elämäsi ei mielestäsi ole julkaisukelpoista sellaisenaan, niin eikö sille kannattaisi tehdä jotain mieluummmin kuin kiillotella kulisseja?

Kapinointi omaa itseäni vastaan....ANARKIAA!!!

Nyt kun blogini on vihdoin julkista luettavaa, niin tunnen samaan aikaan mielihyvää rohkeudestani mutta jo nyt muutaman päivän jälkeen huomaan myös ärsyyntyväni jo koko trendistä.

Tämän huomaan todella usein itsestäni ja se on myös välillä todella raivostuttavaa. Kun täytyy aina taistella trendejä ja yleistyksiä vastaan. Nyt kun olen muutaman päivän aikana lukenut aktiivisemmin muiden blogeja, niin huomaan että oma kirjoitusvimmani vaan kasvaa mutta toisaalta koko blogeilu jo ärsyttää.

Yleensä olisin tässä vaiheessa lyönyt hanskat tiskiin ja poistanut koko blogin, mutta jospa nyt tämä minun ikuinen kapinointini olisikin nyt omaa odotettua käyttäymistäni vastaan. Ja jatkan ihan itseni kiusaksi blogikirjoittelua.

On todella raivostuttaa huomata itsessään aina tällaistä erilaisuuden tavoittelua.
Se, että erilaisuus on sitä omaa itseään on tietenkin hyvä asia.
Koen esimerkiksi ulkoisen olemukseni vihdoinkin olevan minua vaikka onhan sekin tavallaan keskisormi pystyssä kulkemista saman ikäisten trendiäitien keskellä.
Toisaalta onhan tatuoinnit tulleet jo niin yleiseksi, että taitaa sellainen äiti olla tänä päivänä kaikista eniten erilainen jolla ei yhtään kuvaa iholla ole.

Mutta sellainen kapinallinen erilaisuushan on maailman hölmöintä.
Nytkin siis meinasin lopettaa kauan haaveissa olleen blogin vaan ja ainoastaan sen vuoksi, että minähän en halua kulkea trendien mukaan. Minä olen niin oman tieni kulkija, että eihän minun sovi mitään trendipellejen blogeja kirjoitella.

Monet kapinani tuovat onneksi postiivisia muutoksia elämääni.
Yksi uusin kapinoinnin aiheuttama muutos on Tupperware urani.
Kuka olisi ikinä uskonut minun olevan joskus Tupperware konsulentti?
En minä ainakaan.
Siinäkin taustalla on varmaan tietty uhma, halu näyttää että kyllä tällainenkin tatuoitu irokeesipäinen mamma nenärenkaineen voi menestyä Tupperware konsulenttina.
Ja näin olen tehnyt, olen saanut aivan loistavan harrastuksen josta saan vielä rahaakin.
Esittelyissä saan kuulla pelkästään positiivista palautetta niin esittelyistäni kuin ulkoisesta olemuksestani.
En ole ehkä se halutuin konsulentti hartaasti uskovaiseen kotiin, mutta veikkaan että olen laajentanut Tupperwaren käyttäjäkuntaa oman habitukseni avulla.

Työstähän tämä änkyröinti välillä käy, mutta kyllä se tiettyä väriäkin elämään tuo.
Ainakin lähipiirilleni. Koskaan ei voi tietää mitä minä seuraavaksi keksin.
En voi antaa varoituksia läheisilleni etukäteen, koska en tiedä niitä itsekkään.
Ja pakkohan se on myöntää, että tykkäänhän minä olla esillä.
Pidän siitä, että minut tunnistetaan kadulla. Pidän siitä, että jään ihmisten mieleen.
Oli se mieleenpainumisen syy mikä tahansa, niin pidän siitä. Minut on huomattu :)

Tykkään siitä, että saan kesken päivän vaihtaa lävistyspihdit tupperwaren kippoon.
Erilaisuuttahan se on sekin.

Mutta jatkamalla tätä blogiani niin toimin taas omien odotusten vastaisesti.
Joten minähän sittenkin kapinoin kirjoittamalla tätä \m/
Huh en siis olekkaan trendipelle vaan erilainen :D

Vasta kolmas postaukseni ja päästään eritteiden ihanaan maailmaan.

Jeee, hurraa ja huikeat aplodit!
Martta 1v 4kk vihdoinkin teki ekan pissansa pottaan.
En olisi koskaan uskonut miten iloisia asioita pissa-kakka asiat ovatkaan.
Kaikkihan toki tietävät miten pieruhuumori toimii aina. Veikkaan, että salassa oma äitinikin naureskelee pieruille vaikka väittääkin muuta :)

Tämän aamuinen pissailoittelu oli suuri tapahtuma senkin vuoksi, ettei pikku rinsessani juurikaan ole osoittanut mitään mielenkiintoa pottaa kohtaa. Ainakaan sen varsinaiseen käyttötarkoitukseen.
Kiva sinne on leluja viedä, laittaa päähän, seisoa sen päällä ja jopa Veikon asioinnin jäljiltä yrittää käsiä pestä siellä. Toimiihan se toki noihinkin käyttötarkoituksiin vallan mainiosti, mutta jospa tästä iloittelusta tulisi päivittäistä tästä eteenpäin.

Lasten kanssa oppii myös sietämään aika paljon asioita. Ei ole niin justiinsa, jos omallakin paidalla on puklua tai räkää. Ja monesti huomaan kauhukseni niistäväni lasteni nenät kädellä ja etsiväni epätoivoisesti räkä kädessä jotain paperia mihin sen pyyhkiä. Ja viime talvena valtavassa mahatautiepidemiassa huomasin uskomotonta taitoa sukeltaa ajoissa oskennusken alle. Osasin jo ilmeistä päätellä milloin keneltäkin lentää oksennus ja tiesin valmistautua syöksymään suihkun alle ettei vain oksennusta menisi sängylle, sohvalle jne.
Tyytyväisin olin siis silloin, kun olin saanut kaiken napattua itseeni. Namii!

Palatakseni viiden vuoden takaiseen ennustajaistuntoon, en olisi ikinä uskonut että kerta toisensa jälkeen vapaaehtoisesti toimisin oksennusämpärinä.

Niin iloinen asia kuin tämä tyttäreni pottakokemus onkin, niin hieman kauhulla odotan kuivaksiopettelua.
Tuoreessa muistissa on nimittäin Veikon vastaava kehitysvaihe.
Vaikka jälkeenpäin ajateltuna Veikko oppi todella helposti kuivaksi, niin tuntui se ikuisuudelta silloin opetteluvaiheessa. Kaksi sohvaa meni vaihtoon, tuoleja ja lattioita pestiin pissalla monta kertaa päivässä.
Ja yksi lempimuistoistani oli yöllinen hiki. Koska perhepedin ihanuus sai hieman negatiivista makua, kun pissakarkailujen vuoksi lakanamme alla oli sellainen järkyttävän hiostava muovifrotee. Heräsin hikisenä talvipakkasöinäkin. Mutta taas jälkeenpäin ajatellen ehkä se hiki oli parempi vaihtoehto kuin herätä niissä muissa mahdollisissa eritteissä.

Kekseliäisyys myös lisääntyy lasten kanssa. Tarpeeksi monet tuolit ja sohvat pissattuna, päätin että Veikko Pörhö ei istu enää mihinkään ilman tyynyä. Se tyyny kun on huomattavasti helpompi tuikata pesukoneeseen, kun sohva. Ja Veikko kyllä kiltisti oppikin tämän tyynyn päällä istumisen ja itse muisti laittaa sen kehottamatta aina alleensa. Pitkään kuivana olleenakin Veikko saattoi kysysä minulta, että äiti saanko istua ilman tyynyä?

Mutta näinä helteillä voin kertoa, että en tasan virittele muovitettua froteeta minnekkään.
Joten siinä mielessä ei kyllä haittaa, että Martta vasta opettelee tätä  jaloa taitoa.
Jotenkin kahden lapsen kanssa nämä pissa lätäköiden siivoamiset ei kauheesti innostakkaan.

Nyt olen siis näköjään blogini suunnankin valinnut. Kolman kirjoitus ja pissa, kakka, räkä ja oksennus tuli mainittua. Kauhunovelliako tässä väsään? En kun sehän onkin mun elämää :)

Noniin, nyt lähtee blogini siis vihdoinkin käyntiin :)

Uskalsinhan minä vihdoinkin.
Kirjoitin ensimmäisen blogikirjoitukseni jo yli kolme vuotta sitten.
En koskaan sitä laittanut julkiseksi....ja olin melko varma, että tässäkin käy niin.
Mutta saimpas rohkeutta tehdä tämä.

Edelleen en tiedä mihin suuntaan alan blogiani pitämään.
Sen päätöksen nyt tein, etten anonyymisti kirjoita, joten näin toivon blogini olevan rehellisempi ja aidompi.

Olen monesti miettinyt minkälaista blogia haluaisin pitää,
mutta nyt kun olen sen vihdoinkin avannut...niin olenkin ihan sormi suussa.
En osaa päättää mikä olisi blogini päätarkoitus?

Laittaa vähän elämääni paperille näin nykyaikaisessa muodossam, se kai se on.
Olen koko ikänä kirjoitellut eräänlaisia muistiinpanoja elämästäni.
Purkanut tavallaan asioita sillä tavalla. Itse kutsun näitä kirjoituksia kirjeiksi..
Usein ne on tarkoitettu vain minulle, enkä ole niitä kirjoitusvaiheessakaan aikonut lähettää kenellekkään.
Olen todella tempperamenttinen ihminen ja monesti asioiden päämäärät ja varsinkin ratkaisut jää kaiken sen hölönpölön jalkoihin, kun alan keskustella ihmisten kanssa asioista. Etenkin jos kyse on jostain negatiivisesta. Näin asiat jäävät paitsi selvittämättä myös vaivaamaan minua.
Joten kirjoittaminen auttaa siinä. Kun kirjoitan asioita paperille, niin tulee väkisinkin ajateltua asioita joista kirjoittaa. Ja usein myös tajuaa miten hölmöjä nämä dramatiikkaa aiheuttaneet asiat olivatkaan. Ei ne maailmaa kaataneetkaan.

Monesti riittää, että kirjoittaa ongelmat, ärsytyksen aiheet ja kaikki pohdittavat asiat ylipäänsä ylös.
Asiat tuntuu sen jälkeen aika helpoilta usein.
Joskus joutuu kirjeen lähettämään esimerkiksi miehelleni.
Näin hoidan siis myös parisuhdettamme. Ja olen huomannut sen oikeasti olevan hyvä keino meille kahdelle tulisielulle. Me emme varmaan koskaan saisi mitään hankalaa asiaa muuten käytyä läpi.
Joten suosittelen muillekkin räjähdysvaarassa oleville ihmisille kokeilemaan kirjoittamista.
Ja pääasiahan se on, että jotenkin asiat tulee selvitettyä. Jotkut puhuu, jotkut huutaa, jotkut pitää mykkäkoulua ja jotkut ratkaisee asiat sitten kirjoittamalla. Lopputulos sama.
Minulla on niin kova ääni, että ihan hieno homma että minulle tämä kirjoittaminen tuo sen avun.
Naapuritkaan varmasti pitää tästä tyylistä enemmän :)

Uskallanko vihdoinkin?

Toteutankohan tässä nyt pitkään haaveena ollutta asiaa...oman blogin perustamista?
Saa nähdä, teenkö tästäkään julkista?

Toisaalta minua kihelmöi ajatus asioiden julkisuudesta, mutta usein huomaan silloin kirjoittavani provosoivammin. Ja silloin asioiden sävy ja jopa tarkoitusperä saa erilaisen suunnan.
Ja en ole siis aivan varman mitä suuntaa haluaisin blogissani olevan.

Minua myös kiehtoo se, että julkaisisin asioita tunnistettavasti.
Helpoin tiehän olisi kirjoittaa anonyymista asioista. Näin voisi tuota provosointiakin turvallisemmin harjoittaa, mutta ehkä minua kuitenkin kiehtoo enemmän se, että jos en nyt varsinaisesti nimelläni kirjoita asioita, niin kirjoittaisin kuitenkin tunnistettavasti.

Kuka minä sitten olen? Miksi haluan kirjoittaa teille?
Elämästäni löytyisi paljon jaettavaa, ainakin omasta mielestäni.
Minusta yksi suuremmista kohteliaisuuksista oli todella hyvän ystävän ilmaisu noin vuosi sitten. Televisiossa oli juuri pyörinyt tämä ohjelma Iholla. Siinä seurattiin viiden erilaisen naisen elämää videopäiväkirjan avulla. Ystäväni totesi minulle, että minun pitää siihen hakea. Olisi kuulemma niin huippua seurata ajatuksiani tässä hullunmyllyssä :)
Toinen kuvaava tapahtuma oli vastoittain. Toinen ystävänä soitti minulle, että toimittaja haluaisi tehdä juttua Meidän perhe-lehteen. He etsivät perhettä jotka olisivat jotenkin omituisia. Meistä tehtiin juttu :)

Onko se sitten jotain myöhäistä tai jopa ikuista kapinointia jotain vastaan?
Halu shokeerata aina jotenkin, olla omalla tavallaan esillä jo pelkällä olemassa olollaan.
Itse selitän esimerkiksi tietyt ulkonäölliset valitani omanlaisena laiskuutena.
En jaksa enää tässä iässä tuhlata aikaani vääränlaisiin ihmisiin, en jaksa tutustua turhaan ihmisiin, joiden kanssa ei sitten olekkaan mitään yhteistä. Oma ulkoinen habitukseni karkoittaa tietynlaiset ihmiset heti ympäriltäni ja näin vältyn noiden pinnallisten ihmisten aiheuttamalta ajanhaaskaukselta.
Joten ehkä tämä muiden mielestä kapina onkin vain laiskuutta?

Joku voisi toki ajatella noita edellämainittuja tapahtumia vähemmin imartelevina, mutta minä pidin niitä kohteliaisuuksina. Kertookahan sekin jotain meistä?

Jos minulle olisi viisi vuotta sitten ennustaja sanonut näin: Olet viiden vuoden päästä kahden lapsen kotiäiti, asut Oulussa, olet Tupperware konsulentti ja suunnittelet tulevia syksyhäitä. Huh huh, ei ikinä tulisi näin tapahtumaan. Mutta tässä elämä nyt on ja nautin siitä enemmän kuin koskaan.

Kuka siis olen?
Olen kaikkea tuota edellämainittua ja paljon enemmän :)