sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Vaimo

Nonniin, nyt se tapahtui.
Minustakin tuli siis rouva, vaimo, aviopuoliso.
Nuo tittelit herättävät heti jotenkin arvostusta.
Täytyyköhän minun alkaa siis käyttäytyä nimeni veroisesti, arvokkaasti?

Olen aina jotenkin ajatellut, etten koskaan mene naimisiin.
Ei minulla varsinaisesti ole koskaan ollut mitään avioliittoa vastaan, mutta en ole pitänyt sitä koskaan minkäänlaisena päämääränä. En ole tavoitellut vaimon titteliä.
En muista edes pikkutyttönä haaveilleeni prinsessahäistä.

Jotenkin olen kuitenkin pitänyt avioliittoa pyhänä asiana.
Voiko siis kärjistetysti sanoa, etten hyväksy avioeroa?
Nykyisin mennään hieman pidemmän harkinnan jälkeen vasta naimisiin, joten senkin vuoksi avioliiton onnistumisprosentti pitäisi olla korkempi. Toisaalta minusta tuntuu, että tänä päivänä myöskin erotaan helpommin. Ennen ero tuotti sen verran enemmän häpeän tunnetta , että ero varmasti yritettiin välttää kaikin mahdollisin tavoin. Nykyisin tuntuu, ettei parisuhteen eteen jakseta tehdä juuri mitään. Luovutetaan pienemmistäkin vastoinkäymisistä.
Ja tämän seurauksena yksinhuoltaja- ja uusioperheet ovat enemmän kuin yleisiä.

Kun muutimme tänne asuinalueellemme, kävin mielenkiintoisen keskustelun naapurin 4-vuotiaan pojan kanssa. Olimme siis hiekkalaatikolta lähdössä kotiin ja poika tiedusteli kiireemme syytä.
Sanoin pojalle, että Veikon iskä tulee kotiin kohta ja meidän täytyy siis lähteä laittamaan ruokaa hänelle.
Poika katsoi kummastuneena meitä ja totesi: HÄH? Miks Veikon iskä asuu teillä?
Alkuhuvittuneisuuden jälkeen tuli aika äkkiä surullinen olo. Onko todella harvinaisempaa se, että lapsen isä ja äiti asuu yhdessä? Tosin uusioperhehän mekin olemme, joten naapurinpojan ihmettelylle on ehkä perusteensa.

Avioliitto tarkoitti aikaisemmin perheen perustumista, jopa vihkijämme mainitsi edelleen tämän seikan.
Kun meillä nyt on lapsia, niin mitä me siis nyt perustamme?
Olen pitänyt tosiaan avioliittoa ehkä jopa turhana ja vanhentuneena instituutiona.
Mutta nyt avioituneena rouvana täytyy sanoa, että avioituminen on tuntunut yllättävän tärkeältä osalta perheelleni.

Vaikka emme olekkaan perinteisesti menneet naimisiin ennen perheen perustamista,
on perheellämme hyvin perinteiset työjaot. Minä hoidan kodin ja lapset ja mies tekee töitä.
Kuulen aika ajoin tästä huvittaviakin kommentteja. Miten minunlaiseni anarkistimartta alistuu tällaiseen roolijakoon? Enkö uskalla käskeä miestäni osallistumaan kotitöihin? Teetkö joka päivä ruoan? Miksi miehesi ei herää öisin syöttämään vauvaa? Voisin jatkaa tätä loputtomiin. Mutta miksi kukaan ei kysy mieheltäni, että miksi tuo sinun akka ei käy töissä?
Meille tämä "työjako" sopii molemmille. Minusta on itsestään selvää, että jos minä olen päivät kotona, niin hoidan silloin myös kodin. Sehän on se minun työni. Ja viihdyn kotona lasten kanssa, joten työni minunkin on hoidettava ihan niinkuin palkkatyöläistenkin. Minun työni on lisäksi ihan yhtä tärkeää, koska se pitää arkemme elettävänä ihan yhtälailla kun se mieheni tuoma raha täyttää jääkaappimme. Tai no sen täyttämiseenkin tarvitaan minun apua. Onneksi omaan sellaisen miehen joka arvostaa todella paljon minun työpanostani perheessämme. Olen siis valmiiksi jo oikein hyväksi todettu pikku vaimo.

Minulle avioliiton tuomaa yhtenäisyyden tunnetta lisää myös yhteinen sukunimi.
Nyt perheemme on jotenkin kokonaisempi, ei ole yhtään ylimääräisiä Hämäläisiä enää.
On oikeasti Perhe Pörhö.
Vaimo? Täytyy sanoa, että se kuullostaa toiseksi parhaalta nimitykseltäni, heti äiti sanan jälkeen.




2 kommenttia:

Heidi Kinnunen kirjoitti...

hih, niin se vaan siekin sait yhden uuden, tärkeän tittelin lissee <3

Jenni kirjoitti...

Ja pakko myöntää, ettei tunnu kyllä yhtään pöllömmältä :)

Yllättävän hankalalta tuntuu vaan tämä uuden nimen opettelu....saa nähdä milloin loppuu tää esittäytyminen Hämäläisen eikun Pörhön Jenninä :)