perjantai 30. elokuuta 2013

Verikö vettä sakeampaa?

Vanhassa sanonnassakin sanotaan jotenkin näin, että sukulaisiaan ei saa valita, mutta tarvitseeko niiltäkään ihan kaikkea kestää?

Alan olla jo sen ikäinen, että en jaksa tuhlata aikaani sellaisiin ihmisiin joiden kanssa en viihdy.
Ja vielä vähemmän haluan kallisarvoista aikaani tuhlata ihmisiin jotka kerta toisensa jälkeen aiheuttavat vaan pahan mielen.
Minusta on kummallista, että sitä saa sukulaisuuden nimissä käyttäytyä miten vaan.
Jos joku ystäväsi käyttäytyy typerästi, niin kukaan ei ihmettele miksi et vietä hänen kanssaan enää aikaa.
Mutta jos riidankylväjä onkin jokin lähisukulaisesi, niin kaikkiko täytyy sukulaisuuden nimissä antaa anteeksi?
Kuinka monta kertaa sukulainen saa loukata sinua, että saat luopua hänestä?

Sukulaissuhteen lisäksi on myös toinen keino jota käyttämällä saa käyttäytymisensä oikeutetuksi: huolenpito.
Olen sinusta niin huolissani, että koen oikeudekseni jakaa mielipiteeni sinun elämästäsi nyt sinulle.
Ja koska tarkoitusperä on ollut niin jalo, niin ei tarvitse kokea tehneensä mitään väärää loukatessaan muita.
Ja kun on jostain ihmisestä niin huolissaan, voi tämän verukkeella puuttua toisen ihmisen elämään hyvinkin loukkaavalla tavalla.

Mitä vanhemmaksi minä tulen, niin sen vähemmän minä jaksan näiden ihmisten oikkuja.
Kun itse luokittelen itseni aikuiseksi, niin sitä unohtaa että sinuakin vanhemmat ihmiset osaavat käyttäytyä todella lapsellisesti. Enkä nyt puhu tässä valitettavasti positiivisesta lapsen asenteesta.
Ikäähän typeryys ei katso, mutta aikuisten ihmisten huonoa käytöstä on vaan kivuliaampi sulattaa.
Koska silloin tietää, että ihminen osaa käyttäytyä niin halutessaan.

En ole koskaan ymmärtänyt, että miksi vanhuksia pitäisi kunnioittaa täysin ehdottomasti.
Jos vanhemmalta ihmiseltä ei tule hitusenkaan kunnioitusta sinulle, niin onko hän sitten kuitenkin sen arvoinen, että hän sinun kunnioituksen ansaitsee? Minusta kunnioitus täytyy nimenomaan ansaita.
Ja mikä on tämä maaginen ikä, jonka jälkeen sinun käyttäytyminen annetaan anteeksi ikään kuuluvan kunnioituksen ansiosta?

 Ja en ole todellakaan mitenkään vähäisin perustein luovu elämässäni olevista ihmisistä. Kyllä niiden täytyy tehdä töitä sen eteen, että pystyvät katoamaan. Mutta väkisinhän ei voi ketään ihmistä säilyttää elämässään, oli se kuinka läheisesti sukua hyvänsä.

Kun täytyy ajatella myös itsensä mielipahan lisäksi lapsia, niin toki hieman helpommin asettaudun puolustuslinjalle. Koska mitäpä en tekisi lapsien eteen. Jos voin jollakin tavalla välttää lapsieni mielipahan, niin todellakin olen valmis sen tekemään.

Vaikka olenkin tempperamenttia omaava ihminen, niin en ihan vähästä lähde mukaan ristiriitatilanteisiin.
Se tunnetusti ei paranna omaa oloa juurikaan ja on oppinut myös lukemaan tilanteita.
Sitä tunnistaa jo ihmistyyppejä ja tilanteita joissa helpommalla pääsee kun ei reagoi mitenkään.
On niin paljon helpompaa viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa joiden seurasta nauttii.
Joiden seurassa voi ehdotta olla pidetty, rakastettu ja joiden seurassa ei tarvitse varoa.

Sen vuoksi on joskus parempi vaan luovuttaa...




2 kommenttia:

Paula kirjoitti...

Kirjoituksesi oli kuin minun kynästäni! Juuri näitä ajatuksia olen viime keväästä saakka pyöritellyt...

Jenni Pörhö kirjoitti...

Ikävän monet joutuu näköjään vastaavia pohtimaan.
Surullista, mutta joskus on vaan helpompi antaa periksi.
Näin olen joutunut tekemään tuolloin syyskuussa.
Ja vaikka edelleen olen melkein päivittäin ihmeissäni tämän ihmisen valinnoista, niin toisaalta olen myös helpottunut.
Enää ei hänen takiaa tarvitse mieltänsä pahoittaa.

Kiva, saada Paula sinut lukijaksi, lähdempä vastavierailulle sinun sivuillesi :)