Kiireetöntä elämää

Kyllä taas täytyy todeta, että kyllä tuolla hiekkalaatikolla on ihanaa olla.
Siellä näytetään tunteet laidasta laitaan.
Äskenkin Veikko 15 minuutin aikana kerkesi nauraa, iloita, raivostua ja itkeä.
Joten koko tunneskaala tuli eikä juurikaan enää näytä mietityttävän tuo äskeinen tunteiden vuoristorata.
Ihailtavaa tunteiden näyttämistä.

En ehkä oleta tai haluakkaan aikuisten ihan samalla tavalla kaikkia tunteitaan julkisesti näyttävän,
mutta kyllä joskus toivoisi että edes joskus osattaisiin myös ajatella sillä tunteella.
Ei kaiken tarvitse olla niin järkevää. Ei aina kaikkea tarvitse viimeisen päälle suunnitella ennen kuin uskaltaa jotakin sanoa ja tehdä.
Tässäkin tuntuu monesti se kultainen keskitie puuttuvan. Joko ollaan niin anarkisteja ettei välitetä yhtään mitään mistään ja näytetään ne tunteet samalla tavalla kuin nuo hiekkalaatikon mini-ihmiset.
Tai sitten ollaan niin järkeviä aikuisia kulissitakeissaan, että saan pahoinvointiakohtauksia seuratessani niitä.

Miksi se on niin vaikeaa olla jotain siltä väliltä. En koe kuuluvani kumpaakaan kategoriaan.
Miksi ei voi olla hyväkäytöksinen anarkisti?
Minä ainakin koen omaavani hyvät käytöstavat vaikka en ihan kaikkea ajattelekkaan loppuun saakka.
Tykkään elää hetkessä ja lasten kanssa se onneksi on mahdollista.

Ei voikkaan suunnitella kovin tarkkoja aikatauluja, kun ne ei kuitenkaan onnistu suunnitelmien mukaan.
Tänään hirveällä kiirellä taas paahdoimme bussipysäkille ja viiden metrin välein hoputin Veikkoa.
Veikko kun halusi kerätä hienoja kiviä laukkuun, käydä välillä tarkistamassa onko ojassa jotain aarteita, huutaa alikulkutunnelin alla kaikkien tuntemiensa ihmisten nimet.
Siinä vaiheessa tajusin taas luovuttaa ja menin auttaa Veikkoa muistamaan kaikkien tuttavien nimet.
Ja Martta kikatteli vaunuissa kun alikulkutunneli kaikui niin kivasti.
Ei meillä nimittäin ollut taas kiire yhtään mihinkään. Olin vaan taas aikatauluttanut menomme just siihen seuraavaan bussiin vaikka pääsimme ihan hyvin 20 minuuttia myöhemmin lähtevällä bussilla päämääräämme.
Sitä on vaan niin kauan elänyt aikataulujen mukaan, että on vaikea muistaa välillä tätä ihanaa mahdollisuutta joka minulla nyt on. Voin itse tehdä omat aikatauluni, joten miksi ihmeessä unohdan sen liian usein ja menen kiireen kanssa. Taas voin kiittää noita lapsiani tuosta muistutuksesta, että voi ihan hyvin keräillä välillä kiviä matkan varrella ja hyppiä jokaisen asfaltissa olevan murtuman yli. Ei tarvitse tehdä kiirettä jos sitä ei oikeasti ole. Aina tulee seuraava bussi.

Näin syksyn tullen monet aikataulutetut harrastukset alkavat monella.
On muskaria, värikylpyjä, pikkukouluja. Varmasti vaihtoehtoja löytyy jokaiselle viikon arkipäivälle niin halutessaan. Ja hienoja harrastuksiahan nämä ovat ja  olenkin tuntenut huonoa omaatuntoa, kun en yksinkertaisesti jaksa säätää arkeamme noitten kerhojen aikataulujen mukaisesti.
En jaksa muutaman tunnin takia lähteä viemään Martan kanssa Veikkoa askartelemaan toiselle puolella kaupunkia, kun se voi mielin määrin tehdä sitä kotonakin.
Joku totesi minulle, että saisit sitä omaa aikaa sen pikkukoulun ajan. Mitä omaa aikaa?
Minä hikihatussa todennäköisesti kiireen kanssa hoputtaisin liian aikaisin aamulla Veikkoa sinne kerhoon.
Jonka jälkeen alkaisi tämä minun oma aikana.. Eli Martan kanssa menisimme kotiin ja lähtisimme samoin tein melkein hakemaan Veikkoa sitten pois. Kuullostaapa todella houkuttelevalta. Myönnän etten ole niin reipas ja nyt sitten lapseni saa kärsiä tästä.
Lapseni sosiaaliset taidot siis jäävät kehittymättä, kun olemme kotosalla. Ei ole päiväkotia, kerhoja missä sosiaalisia kontakteja lasten kanssa voisi harjoittaa. No kun tuota minun esikoistani seuraa, niin ehkä se on ihan hyvä. Jos se tuosta vielä sosiaalisemmaksi muuttaa, niin se menee jo hieman pelottavaksi :)

Lupaan kyllä, että sitten kun Veikko itse haluaa jotain harrastusta alkaa harrastaa, niin varmasti se hänelle mahdollistetaan. Ennen sitä sen on nämä laulut laulettava äidin kanssa, taulut maalattava kotona ja leikit leikittävä omien ystävien tai  leikkipuistoista löytyvien lasten kanssa.
Uskoisin sosiaalisten taitojen karttuvan myös siinä sivussa luonnollisestikkin.

Ei mene meilläkään kovinkaan kauaa enää kun arkea rajoittaa aikataulut, ensimmäinen Veikonkin aikatauluelämään tutustuminen lukujärjestyksen myötä häämöttää jo aivan liian lähellä.
Joten täytyy nyt nauttia näistä ajoista ilman kelloa.