maanantai 14. lokakuuta 2013

Ristiriitaisen aikuisen elämää

Mikä onkaan hirvittävämpää, kuin kuullostaa siltä järkevältä, todella tylsältä ilonpilaaja-aikuiselta keskustellessa teinin kanssa.

Kävimme tänään netissä juuri sellaisen keskustelun teiniperkeleemme kanssa.
Hän lähetti kuvan maailman hienoimmista kengistä joihin hän on NIIN rakastunut eikä ehkä voi edes elää ilman niitä seuraava talvea. Ja näitä nimenomaisia korkeakorkoisia kenkiä hän nimitti talvikengiksi.
Ja mitä minä ilonpilaaja paha äitipuoli menenkään ensimmäisenä heittämään...joo, kylläpäs näyttäävät todella lämpimiltä. Onneksi tässä vaiheessa kirjoittamani teksti alkoi oksettaa minua ja soitinkin hätäpäissäni heti teinin perään ja sanoin osta ne kengät!!!

Mitä teinin ala-arvioimista käytökseni taas olikaan, tuskin hän niitä pilkkikengiksi oli ostamassa.
Onhan minullakin sellaiset kaupunkikengät joissa varpaita palelee järisyttävän paljon, mutta silti minä niitä pidän talvisin. Miksi siis minä fiksu aikuinen en käytä turkisvuorattuja paksupohjaisia lämpösaappaita jos niin neuvon kuitenkin tuolle miniaikuiselle. Melko ristiriitaista on tämä aikuisen elämä.

Taas se esimerkin voima. Olen joutunut monta, monta kertaa miettimään omia pinttyneitä tapojani lapsen ojentamisen jälkeen. Miksi en esimerkiksi käytä pipoa aina ulkona. Tämä keskustelu tuli jälleen esille, kun hiukka vastahakoisesti tuo Veikko lippiksen vaihtoi pipoon ilmojen kylmetessä. Veikolle meni vielä tänä syksynä läpi ontuva selitykseni...koska äidillä on niin paljon tukkaa, niin se lämmittää äidin päätä.
Tosin onhan se edes hitusen totta. Uskoisin nimittäin, että Pekan karvatonta päätä oikeasti kylmää jo näillä keleillä, kun taas minun takkutukkapää vielä hyvin tarkenee.

Toinen ja paljon edellistä tärkeämpi seikka mistä olen saanut moitteita lapsiltani, on pyöräilykypärän käyttö.
Miksi äidin pää muka kestäisi yhtään paremmin asfalttia kuin lapsen pää?
Itseasiassa veikkaan, että siinä kävisi todella paljon pahemmin.
Onko ajotaitoni muka niin täydellinen, etten tarvitse kypärää? Entäs niiden muiden tiellä liikkujien virheet, eiväthän ne tietenkään minun kohdalleni satu? Mutta kyllä, olen ainakin opetellut käyttämään pyöräilykypärää.
Enkä minä ihan oikeasti edes keksinyt lapsille yhtään järkevää syytä miksi en käytä kypärää.
Täysin turhamaisuuttani olen sen jättänyt päähäni laittamatta.

Miksi en salli sitten turhamaisuutta lapsiltani?
Käymme monesti kiukunsävyisiä keskuteluja siitä mitä laitetaan päälle.
Jos joku paita ei lapsen silmissä näytä yhtään niin hyvältä kuin äidin. Miksi sitä pitää alkaa ylipuhumaan.
Keksimään kaikkea soopaa, että isikin käyttäisi tätä jos sitä saisin isin kokoisena. Kyllä Batmanilläkin on tälläiset villahousut jalassa talvisin. No ei valmaan ole, oli Veikon vastaus minulle :D
Veikolla on alusta asti ollut aika selvät mielipiteet pukeutumisen suhteen, enkä ole monissakaan asioissa saanut edes ylipuhuttua vaatteita mieleisiksi. Isin on tällä hetkellä aika jumala, joten paljon halutaan siis matkia häntä. Mikä on aika suloista. Onhan ne aika näyttävä parivaljakko samanlaisissa kuteissaan.

Yksi päivä oli vähän kosteampi ilma ulkona ja puin Veikolle sellaiset kurapintaiset rukkaset.
Tietenkin, olenhan käytännöllinen, järkevä aikuinen.
Aikansa kiukuttuaan ne kädessä pihalla, menin turhautuneena paasaamaan miten hyvät ne rukkaset on ja sinä nyt kyllä pidät niitä. Veikko itkusilmissä viskoi rukkasia seinään ja huusi minulle niiden olevan typelät vauvan lukkaset. Kaikilla muilla on sellaiset lukkaset, missä on solmet. Ja näin olikin. Kaikilla pihan pikkujätkillä oli sormikkaat. Kävin siis hakemassa pojallenikin sellaiset. Onhan se melko kurjaa olla pihan nuorin poika ja vielä pitää vauvojen rukkasia. Täysin aiheellinen kiukku. Tosin ilo oli tälläkin kertaa melko lyhytkestoinen. Noin viiden minuutin kuluttua Veikko tuli narisemaan märkiä hanskojaan. Seuraavana päivänä kävimme sitten hakemassa isojen poikien sormikkaat jotka kestää vielä kosteuttakin.

Onhan käytännöllisyys välillä todella tylsää.
Kyllä minäkin haluaisin mennä tennareissa ulos mieluummin kuin kumppareissa.
Mutta aikuisena ymmärrän sen olevat lyhytkestoista iloa.
Annoinkin taas Veikon ihan itse tämänkin asian huomata. Kumpparit oli typerät eräänä aamuna, niin annoin Veikon mennä sateen jäljiltä ulos tennareissa. Noin viiden minuutin kuluttua sisälle tuli oikein kiltti poika, joka toivoi kuivia sukkia ja kumppareita. Ja näin vältyimme turhalta kumppari-lenkkari-väännöltä.

Minunhan pitäisi olla ylpeä siitä, että pojalleni on jo oikeasti omia mielipiteita
eikä se ole mikään räsynukke, jonka äiti voi pukea sellaiseksi kun haluaa.
Tietenkin olen pukenut lapsiani omien mieltymysten mukaan ja edelleen inhoan niitä hassunhauskoja lasten vaatteita, joissa joku traktori puhekuplatehosteiden kanssa ajelee. Mutta ehkä minun on jo vanhimman kohdalla hieman annettava periksi ja toivoa että hänen tyylitajunsa kehittyy jossain vaiheessa äidinkin silmää miellyttäväksi. Ja onneksi minulla on vielä se yksi räsynukke, jota saan pukea vielä mieleisekseni vaikka hänkin alkaa jo selvästi osoittaa mieltänsä jos ei olekkaan jotain hienoa päällä ja kauhulla odotan päivää jolloin  hänen hassunhauskoissa paidoissa joku sateenkaariponi seikkailee.

Aikuisille on tärkeää ulkoiset asiat, ihan jopa niillekkin jotka kulkevat omia polkujaan.
Meistä jokainen miettii mitä päällensä laittaa ja miltä näyttää.
Jos joku väittää jotain muuta, niin se valehtelee.
Sallittakoon siis mielenvapaus edes jossain määrin jo näillä pienemmillekkin tapauksille.
Ihan kaikkea en vielä suostu periksi antamaan, joten joudun ehkä vielä harjoittelemaan ylipuhumisen jaloa taitoja ihan vaan varmuuden vuoksi, pahoja tilanteita varten.











2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Moikka Jenni!
Löysinpäs sinut, pari kuukautta sitten ja olen seurannut huikean mahtavaa blogiani. Olet edelleen sama ihana Jenni.
Lämpimät onnittelut sinulle ja perheellesi monista ihanista perhetapahtumista!
Terkuin ex-työkaveri-Raija

Unknown kirjoitti...

No moikka Raija <3
Olipas ihanaa saada viestiä sinulta :)
Ja mukava, että olet löytäni blogini ja saanut siten seurata kuulumisiani.
Ja kiitoksia paljon, on hiukan elämä muuttunut sitten viime näkemiseltämme....onneksi :)
Laitahan sähköpostia tulemaan joskus minulle: jenniporho@gmail.com