Tunteiden vuoristorata

Alan päivä päivältä tulla varmemmaksi siitä, että suosittujen sketsihahmojen keksijöillä on ollut noin 3-4 vuotias lapsi hahmojen syntymisen aikoihin.
On tämä elämä niin hulvatonta kun seuraa noita papanoita.
Elämä onkin usein kuin suoraan jostain kummelista.
Me kerran päästimmekin Veikon "irti" marketissa. Ja seurasimme vain sen touhuja.
Veikko sai siis mennä omia teitään kerrankin. Ja nauroimme sitten kippurassa seuratessamme tätä kummelin jaksoa.

Huonoina hetkinä pitäisikin aina vaan jaksaa muistaa nämä hauskuudet mitä lasten kanssa tulee ihan tekemättäkin. Koska niitä hetkiä kuitenkin on lukematon määrä päivittäin.
Parhain hetki huonossa päivässä on se, kun aivan väsymyksestä raivoavana pidättelet pahempaa huutomyrskyä, lapsi toteaa puuskahtaen: äiti, minä en nyt jaksa kuunnella sinun valitusta.

Aivan! Miksi lapsen pitäisi jaksaa kuunnella minun narinoitani, kun en minäkään jaksa kuunnella niitten.
Eihän se tietenkään sitä tarkoita, etteikö narinaa puolin ja toisin edelleen ole. Mutta samalla lailla se saa ärsyttää lasta kuin minuakin. Sitä unohtaa liian usein, että pitäisi antaa lapsille samanlaiset oikeudet kiukustua ja turhautua kuin mitä itsellekin. Yksi asia mihin itse huomaan sortuvani, on se että rajoitan välillä todella tiukasti television, tietokoneen ja pelien käyttöä. Ja kuitenkin vietän liian paljonkin aikaa itse facebookkailemalla tai muuten vaan netissä hengailelmalla. Tämän olen oikeuttanut itselleni muka sillä, että se on minun aikuisseurani lasten kanssa ollessani. Onneksi älyän itsekkin miten typerältä tuo jo kuullostaakin. Ja olenkin nyt tehnyt itsellenikin konekieltoja lasten kanssa ollessani. Ja onneksi paras muistuttajani on tämä vanhempi kummelihahmo, joka tulee ojentamaan minua koneella ollessani. Äiti, miksi sinä saat mennä feisbookkiin?

Luin tänään jotain lastenkasvatus-lehtijuttua ja siellä oli todettu, että monesti omia lapsia kohdellaan kaikista huonoiten ja vähiten ymmärtäen. Aikuisiltakin sietää paljon enemmän juttuja kuin pieneltä lapselta.
Koska aikuiset olevinaan osaavat käyttäytyä ja heillä on oikeus sanoa ja tehdä mitä vain. Kun he ovat aikuisia. Senhän pitäisi olla juuri toisin päin. Lapset vasta opettelee kaikkea, heillehän se kärsivällisyys pitää säästää eikä typerille aikuisten kiukkuiluille. Olenkin jo aika hyvin osannut suodattaa elämästäni näitä kiukkupäitä ja toivon mukaan se auttaa minua säästämään hermojani lapsilleni.

En todellakaan ole itse kärsivällisimmästä päästä ja kuten olen aiemmin maininnutkin, niin äänekäskin olen.
Se on melko huono yhdistelmä hermojen loputtua. Veikkaan, että usein tilanne meillä kuullostaa aika paljon pahemmalta kuin se onkaan. Kiitos äänenkäyttömme.
Mutta vaikka meillä kovaäänisesti räjähdellään koko perheen voimin, niin meillä myös salamana lepytäänkin.
Saatammekin vaikuttaa ulkopuolisen silmin aika skitsofreeniselta perheeltä. Muutaman minuutin sisällä meillä on saatettu raivostua, nauraa ja itkeä. Tunteita näytetään siis paljon niin hyvässä kuin pahassa. Kunnon vuoristorataa siis ajellaan koko perhe. Mutta onneksi se onkin näin, että koko perhe käy samoilla kierroksilla. Ei kai siinä kyydissä muuten pysyisikään.

Toisaalta ajatus rehellisestä tunteiden esiintuomisesta on ihaltavaa jopa toivottavaa.
Olen aina halunnutkin sellaista elämää. Nyt kun sitä räjähtelyä on ehkä hieman enemmän kuin ennen lapsia, niin sitä unohtaa tämän ihanteellisen ajatustavan. Tuntee itsensä välillä vaan raivopäiseksi typerykseksi.
Mikään ei nimittäin ole niin mieltä alentavaa, kuin huomata kiukkuavan ihan täysin rinnoin kolme vuotiaan kanssa kilpaa. Ehkä elämäni kohokohtia onkin ollut totaalinen uupahdus kaupan ulkopuolella kiukkuavalle lapselle. Minä superäiti rysäytin käsistäni molemmat kauppakassit maahan ja haistattelin lapselleni.
KYLLÄ. Voi luoja, sitä tunnetta tämän jälkeen. Siinä oli arvostus itseään kohtaan melko huippulukemissa.
Ja traumatkin todennäköisesti onneksi vältettiin, kun anteeksipyyntönikin hyväksyttiin lapseni taholta melko nopeasti. Eikä tapauksesta ole edes ikäviä muistutuksia tullut epämukavissa tilanteissa.

Silloin kuin tällainen räjähdysherkkä ilmapiiri alkaa kodissa olla, sitä monesti rupeaa oikein maksimoimaan sitä kurjuutta ja linnottautuu kotiinsa neljän seinän sisälle kahden vilkkaan lapsen kanssa.
Todella hieno keino lepuuttaa hermojaan. Silloin pitäisi juuri pakata pennut vaunuihin tai autoon ja lähteä tekemään ihan mitä vain kodin ulkopuolelle. Miksi tämän unohtaa liian usein kun tilanne on aluillaan.

Kaiken tämän hulluuden keskellä meillä onneksi myös halataan paljon ja
rakastamme sanoillakin useamman kerran päivän aikana.
Ja olipa päivä ollut miten vaihderikas tahansa, päätämme aina sen yhdessä iltasatua lukien ja molemmat lapset kainoloihini nukahtaen. Silloin ainakin minulta unohtaa kaikki ikävät asiat päivästä ja pelkästään rakastan <3